Tarina

Nimimerkki: Thanks For The Memories (15)

Jos elää liian kauan synkkyydessä, siinä pohjattomassa ja tukahduttavassa mustuudessa josta ei löydä pois, ei enää muista miltä ilo tuntuu. Sen muistaa etäisesti, kuin pienenä ja haaleana lapsuudenmuistona jostain kaukaa.

Yhteen aikaan elin juurikin tuossa maailmassa, ei ollut valkoista tai harmaata, saatika sinistä, vaan pelkkää mustaa. Aluksi elin pinkissä hattaramaailmassa jossa yksisarviset söivät sateenkaaria ja kakkivat naurua, mutta lopulta kaikki tuhoutui ja elämä lässähti kuin epäonnistunut tiikerikakku. Aikani tuskassa lilluessani ajattelin että kukaan ei huomaa. Eikä kukaan todellakaan huomannut, ei mitään pieniä merkkejä.

Siinä hiljaisuudessa ystävyys tuntui ilkeältä ja kierolta otukselta, joka söi suuhunsa vaeltajan. Rakkaus oli vain isoäidin vanha satu, pelkkää tarua. Joskus mustuuteen helpotti sellaiset yksinkertaiset asiat kuin musiikki tai kissan kehräys. Vaan ei se sortanut koko tuskan olemassa oloa. Lopulta siihen tottui. Tuhosta ja ikävästä tuli ikään kuin ystävä.

Vaan eräänä lumisateisena päivänä, joka kauneudellaan lumosi jopa minut yksinäisessä maailmassani, heräsi pieni liekki maailmaani. Ja niinhän se menee, että kipinästä syntyy tulipalo. Ja tuo tulipalo poltti kaiken tuskan, mustuuden ja ikävän. Nyt maailmani parani taas vähän. Mutta jos joku kerran pettää luottamuksen, ei koskaan voi oikein luottaa. Pelkään koko ajan onnen sortuvan ja mustuuden palaavaan, ja jäävän ikuisiksi ajoiksi. Mutta minkäs voi pahassa ja julmassa maailmassa, täytyy vain jatkaa eteenpäin.

Sori, tää hieno vertauskuvia täynnä oleva kieli tuntu sopivan tähän tarinaan. Kaikki on toki ihan täyttä totta. (;