Kun muistot iskee ja kovaa

Nimimerkki: Erilainen (13)

Moi, minä taas täällä. Neljättä kertaa. Enkä usko että tää on viimeinenkään kerta.

Kuusi vuotta sitten, mun ollessa vielä 8, tapahtu asia jota en vaan unohda. Kuus vuotta? Joo, tuntuu eiliseltä.

Olin menossa partioon ihan normaaisti, autolla. Tässä vaiheessa sanon, että tästä päivästä tuli kauheinta ikinä. Kello oli jotain viis tai kuus, ja mun iskä pysäytti auton lähelle partiopaikkaa. Se alotti puhumaan mulle rauhallisesti. Ja asia ei todellakaan ollut kiva.

Me muutettais. Ja meidän koirat lopetettais. Koirat, jotka oli ollu meillä mun syntymästä saakka. Koirat, jotka ei oo tehny mitään. Koirat, jotka on tukenu mua aina, vaikeimpina hetkinä, joihin luotin enemmän kuin ihmisiin.

Tän viikon sunnuntaina (kai) koirat lopetettiin. Kaks tärkeetä, niin tärkeetä että tekään ette usko.

Itkin viikkoja. Kun menettää jotan tärkeetä, se vaan tulee. Ja nää koirat oli tärkeitä. Ihanku sisaruksen oisin menettäny. Ja arvatkaa kuinka moni mua tässä tuki? 0. Pyöreä nolla. Ketään ei kiinnostanut.

Mä muutin pois. Ja muistan tän edelleen. Ja se sattuu, se sattuu niin paljon että haluisin vaan unohtaa. Haluun unohtaa kaiken. Lähes koko ajan toivon,että saisin vielä kerran elämässä nähdä nää koirat. Mutta kun tiiän että se on mahdotonta.

”If we lose something, we lose it.”

Totta. Ja sattuu, paljon kun joku sanoo että, ne ei voinu olla noin tärkeitä. Kyllä ne voi, ja ne oli.