Aurinko laskee vain noustakseen uudelleen

Nimimerkki: Vapaalla jalalla (18)

Kylmän kirpeä lokakuun ilma tulvahti vastaan kun avasin asuntoni oven ja lähdin polkemaan koululle. Menin vasta ruokailuille, koska en ollut jaksanut herätä aamulla. Olin koko syksyn ollut väsynyt ja tuntui että väsymys vain paheni syksyn edetessä. Myös toivottomuus kiristi otettaan mitä pidemmälle syksy ehti.

”Mitä asiaa sulla oli?”, ystävä kysyi koululla ruokajonossa. Olin viestillä aiemmin kertonut että on jotain tärkeää asiaa. Huokaisin. En tiennyt miten aloittaa. ”Tuota noin… Mulla on tänään lääkäri. Ja en tiiä että antaako se mun jäädä enää kotiin.” ”No? Miten? Miks ei anna?” Ystävä oli todella hämmentynyt. ”Saattaa olla. Koitan sanoo siellä että kyllä pärjään kotona. Mutta se kuulosti sille että varmaan joudun johonki. Ehkä porukoitten luo takas asumaan tai johonkin muualle asumaan kuin omaan kotiin. Kuulemma johonkin turvalliseen paikkaan.”

Myöhemmin pöydässä istuessamme ystävä otti asian uudelleen puheeksi. ”Mitä siellä kotona sitten voi tapahtua?” Kohautin harteitani. En pystynyt sanomaan. Mutta luulen että hän arvasi. Olisi saattanut sattua sellaista että olisin riistänyt itseltäni hengen. Olin niin väsynyt, niin väsynyt. Ja epätoivoinen ja toivoton. Tuntui ettei missään ole valoa. Kun sattui huono hetki, pelkäsin itsekin että mitä silloin tapahtuu. Usein oli niin lähellä etten yrittänyt tappaa itseäni. Olin niin hukassa mustassa pimeydessä. Elämäni aurinko oli sammunut.

Istuin lääkärin huoneen viereisessä huoneessa. Hoitaja kirjoitteli jotain tietokoneella. Tuijotin ikkunasta ulos. Itku pyrki silmään mutta torjuin sen, ties monettako kertaa. En olisi ikinä arvannut että asiat menevät niin. Hoitaja kävi välillä kurkistelemassa ovelta että joko ambulanssi tulisi. Ja tulihan se vihdoin. Nuori mies ja nuori nainen ensihoitajan vaatteet päällä marssivat sisälle terveyskeskukseen ja siihen huoneeseen, jossa olin. Lääkärikin tuli toivottamaan tsemppiä ja antamaan lähetteen mukaan. Olin menossa mielisairaalaan pakkolähetteellä.

Ambulanssissakin itku vain meinasi koko ajan tulla, mutta sain vaivoin pidettyä itkun sisälläni. Onnekseni ambulanssikuski, nuori mies, jutteli kanssani koko matkan. Kaikenlaista arkista. Ilman häntä olisin varmasti itkenyt koko matkan. Sairaalan ovella oli kaksi naishoitajaa vastassa. Lähtiessään ambulanssikuskitkin toivottelivat tsemppejä. Tuntui kuin kaikki turva olisi poistunut kun minua matkalla jututtanut ensihoitaja lähti. Minulle tehtiin tulotarkastus ja sitten istuin ja odottelin, kävin syömässäkin ennen kuin pääsin lääkärin tulohaastatteluun.

Loppuillan makasin huoneessani, takki pääni yli heitettynä. Oli paha olla. Muuta turvaa minulla ei ollut kuin takki. Olin aivan yhtäkkiä joutunut aivan vieraaseen paikkaan, ilman mitään omia tavaroitani, paitsi muutamat käsilaukussani olleet tavarat. Ensimmäisenä yönä en nukkunut ollenkaan.

Ensimmäinen viikko sairaalassa psykiatrisella suljetulla osastolla oli kamala. En liikkunut huoneestani muualle kuin syömään ja vessaan. Välillä meinasi pää räjähtää kun en päässyt mihinkään. En voinut uskoa että olin joutunut sinne. Ensimmäisen viikon minulla onneksi oli ihana huonekaveri, minua muutaman vuoden vanhempi tyttö. Hän kertoi minulle tuon otsikkona olevan moton: ”Aurinko laskee vain noustakseen uudelleen.”

Kuukauden jouduin lopulta sairaalassa viettämään. Välillä kävin kyllä lomalla, mutta kuitenkin. Jälkeenpäin kun ajattelen sitä päivää kun jouduin sairaalaan ja sitä päivää kun pääsin pois, olo oli aivan toinen. Sairaalasta päästessäni olin jo paljon rauhallisempi ja osa elämänhalusta oli palannut. En enää pelännyt tekeväni itsemurhaa.

”Heippa!” tuntui kevyeltä sanoa hoitajalle ja osastolle hyvästit. Hymyilytti ja olo oli vapaa. Osasto oli raskas ja vaikea paikka elää. Silti koen että osastojakso oli minulle tarpeellinen. Minun tarvitsi saada pysähtyä hetkeksi ihan kokonaan. Rauhoittua ja laskea kymmeneen. Ja toivon aurinko loisti taas minunkin tielläni. Aika matalalla, se oli vasta nousemassa. Mutta hitaasti ja varmasti se nousee pienistä takapakeista huolimatta!

Tämän lukijoille haluan sanoa että älkää rakkaat ihmiset riistäkö omaa henkeänne. Olette arvokkaita ja tärkeitä ihmisiä tässä maailmassa. Täällä on monta semmoista joka tarvitsee teitä. Vanhemmat, ystävät, lemmikit tai sitten joku jota ette ole vielä edes tavanneet. Jos on niin toivoton olo että tekee mieli vain päästä pois, mene mieluummin päivystykseen. Olet niin arvokas ettet saa satuttaa itseäsi!