Yksinäisyys on mulle arki

Nimimerkki: Yksinäinen tyttö (12)

Oon alkanut miettii, ketä mulla on, ketä mua tukee, ketä mun vierellä seisoo.. No ketä? Ei ketään. Mulla ei ole kunnon kaveria, ei vanhempia joille uskaltaisin kaiken jakaa, eikä ketään muutakaan. Eilen hukuin mun kyyneliin kun mietein liikaa, pitäiskö mun vaan kuolla, kuolla pois.. Helpottaisko se tätä tuskaa, en tiedä. Viiltoja mun kädessä on jo kolme.

Kaveri on sellainen joka on tukena, ei hylkää ja on luotettava, mulla ei sellasta oo. Vanhemmille kaikesta pitäis pystyy puhua, mä en pysty. Mulla ei oo ketään.

Elämänilo hiipuu. Jaksa, jaksa vielä, en jaksa. Vajoan sänkyyn. Suljen silmät. Sängyn pohja pettää, tipun syvälle, niin syvälle että mun ei tarvii enää murehtii. Vajoan ja vajoan, henkäisen onnesta. Kunnes avaan silmät. Mä oon vieläkin täällä. Tässä samassa paskassa.

Kyllä musta hymyä vielä lähtee. Kunnes mä rupeen taas ajattelee, kysyn kysymyksen: Ketä mulla on? Saan taas vastauksen: Ei ketään. Kumpa joskus voisin päätyä lopputulokseen: Sulla on joku, joku oikee.

Tarviin apua mutta en uskalla hakea sitä. Kerro jos samaistut. En kestä enää 🙁