Voinko lopettaa tähän?

Nimimerkki: Poikatyttö (14)

Elikkäs ajattelin tänne kirjottaa koska täällä on monia…. tosi monia hienoja, koskettavia ja surullisia tarinoita niin ajattelin julkasta omani.

Kaikki alko siitä kun olin siirtymässä 5. luokalle toiseen kouluun vanhempieni eron seurauksena josta olin jo sillon tosi surullinen ja se vaikuttaa elämääni vielä nykypäivänä. Noh ajattelin että toiseen kouluun siirtyminen olisi helppoa ja että saisin ystäviä helposti…. ei, ei se niin menny. Mä oon ollu aina erillainen ku muut, tykkään eri asioita ja pukeudun ”erikoisesti”. Kaksoissisareni sai heti kavereita jonka seurauksena jäin kokonaan yksin, ei ollut ketään kehen turvautua. Vietin koulun jälkeen aikani kotona yksin äitin ollessa töissä. Aloin pikkuhiljaa vaipua oman mieleni mailmoihin ja käyttäytyä todella ”synkästi”. Tässä vaiheessa kukaan ei huomannut.

Siirtyminen 6. luokalle, noh siinä uskaltautui muutama siskoni kaveri tutustumaan minuunkin. Vähitellen tämän seurauksena ymmärsin että siskoni ja tämän kaverit levittelevät luokalleni juoruja. Pahin koulukiusaaminen alkoi. Kamppailua portaissa, ilkeitä kommentteja KAIKKEEN liittyen, nauramista päin naamaa, huijaamista, tavaroiden varastamista ja kaikkea muuta. Aloin tällöin viiltelemään ja satuttamaan itseäni mm. hakkaamalla ja tekemällä palovammoja. Äiti huomasi sen ja romahti osittain, pääsin kuraattorille muttei se auttanut. Vihdoin siskoni ymmärsi mitä oli tapahtunut ja ymmärsi siirtyä puolelleni, kaksi muutakin siskoani puolusti sen minkä pystyi. Opettajatkin yritti auttaa mutta ei kukaan uskonut niitä.

Kesäloma ennen 7. luokkaa Olin yksin tai äitini kanssa aina jossain. Muutimme 3 kertaa ja sitten alkoi koulu. Olin hakenut painoteluokalle ja sinne pääsin, olin siitä iloinen sillä tiesin että siellä oli minunlaisia ihmisiä. Viiltely ja itsetuhoisuus loppui. Vähitellen siskoni on siirtynyt tupakoivien ja kännäävien teinien joukkoon eikä tule aina kotiin joka tuo vanhemmilleni suuren huolen samoin minulle. 7. luokka meni hyvin ja sain luokaltani kavereita jotka tietää tarinani ja tukee minua. Olen vahvistunut ja sanon kovasti takaisin. Siskoni katoilun myötä kuitenkin tämä hyvä itsetunto katosi ja numerot lähtivät laskuun. Opettajat alkoivat huolestua ja kysellä vastaus oli tietysti aina ”kaikki on hyvin”, ”ei kuulu sulle”. Ja tällön mulle todettiin keskivaikea masennus.

Siirtyminen 8.lk (olen tällä hetkellä). Olen erkaantunut kavereistani ja yrittänyt saada uusia mutta tämänhetkinen kaveririnkini on vain huutamista ja lyömistä joten olen taas yksin. Viiltely jatkuu taas ja joka aamu kun herään niin kuulen siskoni suusta ”vi*un h*ro mee pois täält kuole vaikka mut oo nyt hiljaa s**tana mä yritän nukkuu vi*un m*lkku” joten toivon nyt että en enää joku aamu heräisikään. En enää uskalla sanoo äitille että haluisin puhuu jonkun kaa mun ongelmista koska en enää kohta jaksa tehdä mitään. On mulla toki ihana harrastus ja muuta missä voin purkaa pahan oloni.

Nyt oon oppinu sen et oon mikä oon eikä mua kukaan estä, voi vaan murskata toiveet mut mä elättelen toiveita yhä.