Väsymys tähän kaikkeen

Nimimerkki: Rikki (17)

Ensin pitää sanoa että jos olet herkkä älä lue tätä tarinaa! Kaikki alko kun olin vasta lapsi. Synnyin isoon perheeseen, jossa oli paljon erityislapsia. Itse olin ”normaali” kiltti ja hiljanen, joten en saanut huomiota, jota olisin kipeästi kaivannut lähes ollenkaan. Lapsuus oli rankkaa aikaa oli perheväkivaltaa, kotona kaikilla oli vihanhallintaongelmia, kun tuli surulliseksi käskettiin lopettaa märinä ja jos sen teki julkisesti se kuvattiin kameralla. Isosisko riiteli paljon vanhempien kanssa ja kun aloitin koulun kaikki oli jo totaalisen sekasin.

Koulussa mun paras kaveri oli poika ja mua kiusattiin siitä. Mua oltiin jo aiemmin kiusattu kerhoissa joissa olin käyny, eikä kukaan puuttunu niin en sanonu mitään. Ykkösluokalla sain uuden parhaan kaverin ja se manipuloi hirveästi. Se kiusas ja nöyryytti, mutta sai kaiken tuntumaan aina loppujen lopuksi mun omalta syyltä. Niin kaikki jatku vuoden ja tilanne meni pahemmaksi meiän ryhmään liitty kaks muuta tyttöä joista mun paras kaveri ja yks toinen tyttö oli johtajia ja meiän piti totella niitä. Meitä nöyryytettiiin kiusattiin ja pakotettiin ja alettiin tekeen samaa myös muille. Maailma vääristy kokonaan ja mun psyykkinen keshitys lakkas. Itkin itteni joka ilta uneen ja aina kun uskaltauduin kertoon jollekkin se oli aina väärinkäsitys tai vahinko. Kun olin neljännellä ihmiset alko arvostelemaan mun kehoa. Siitä alko mun syömisongelmat. Ahmin joka toinen viikko pystymättä lopettaan ja paastosin joka toinen, olin myös niin vanha että mun piti alkaa ottaa enemmän vastuuta ja sain enemmän kotitöitä tehdäkseni.

Olin mun koko elämän yrittäny tyyydyttää kaikkia onnistumatta siinä, joten sain idean, että voin yrittää hakea äitin ja isin huomiota tekemällä kotitöitä ja mun päivistä alko tulla pilkulleen samanlaisia, eikä yksikään niistä ollut mukava. Aamulla heräsin tasan 7.00, tein aamutoimet ja lähdin kouluun, koulussa tunsin oloni kylmäksi ja tuskaseksi, tulin kotiin tein läksyt ja hirveen määrän kotitöitä, tein iltatoimet ja itkin itteni uneen noin 21.00. Ihmiset kommentoi mun pukemista ja kun joku sanoin kerranki, että näytin hyvältä jossain pidin sitä joka päivä. Musta tuntu että näytän kuvottavalta ja pidin melkeen joka päivä samoja vaatteita, jotka peitti mun kehon kesäsin, mulla ei muka ollut kuuma, vaikka pidin karvahupparia. Nelosen terveystarkastuksessa rupesin itkemään kaveriasioiden takia ja pääsin kuraattorille puhumaan olin liian pelokas puhumaan ja esitin, että kaikki oli hyvin muutaman eka kerran jälkeen ja sitte vaan valehtelin loput kolme vuotta. Kerran satuin mainitseen mun syömisongelmista se oli vaikeaa, mutta ajattelin että nyt vihdoin saan apua, mutta kaikki kaatu siihen kun mun äiti ”ei ollut huomannut mitään” se oli kamala tunne halusin vain kuolla pois ja kävin sanomassa sen äidilleni hän totesi ”no kuole sitten”.

Minusta tuntui, että kaikki vihasivat minua eikä kukaan välittänyt kaikki oli huonosti, en luottanut enää kehenkään. Vitosluokalla sain uuden ystävän ja menetin sen melkein heti, koska yritin muuttaa itseäni liikaa ja valehtelin paljon ilkeät manipuloija kaverini eivät tykänneet uudesta ystävästäni, joten he saivat välillemme riidan ja siihen kaikki jäi. Kuudennellla minulla ei ollut kavereita ja kaikki alkoi karata käsistä. Minulla oli paljon itsetuhoisia ajatauksia, eikä ketään kehen luotttaa ja puhua yritin myös monta kertaa satuttaa itseäni, mutten saanut muun kuin syömishäiriön avulla oikeastaan mitään jälkeä aikaiseksi. Seitsämännellä luokalla olin karseassa kunnossa ja aloin viillellä. Haudoin itsemurhaa päivästä toiseen ja tunsin olevani täysin arvoton ihmisroska, jota ei rakstettu. Koulu meni kuitenkin hyvin, joten ihmisten mielestä kaiken oli oltava kunnossa. Seitsämännen luokan lopussa päätin kertoa viiltelystäni isosiskolleni, joka kertoi luvatta vanhemmilleni, jotka eivät sittemmin tehneet muuta kuin ilkkuneet siitä, että ”ne ovat varamaankin vain jotain pintanaarmuja”, ”et saisi pelotella isosiskoasi” ja ettei minulla ole mitään salattavaa enää. Niin meni koko kesälomani. Olin aivan rikki.

Kyseisiä asioita vanhempani eivät myönnä, nykyään he vain sanovat, etteivät tienneet viiltelystäni mikä tekee tuntemuksistani hyvin ristiriitaisen. Kahdeksannen luokan keväällä romahdin aivan täysin ja minut lähetettiin koulusta lääkäriin jossa todettiin, ettei viiltelyarpeni tule ikinä lähtemää pois ja sieltä psykiatriseen kriisipäivystykseen, jossa valehtelin päivystäjille päin naamaa. Sieltä sitten kotiin päästyäni kuvioihin tuli lastensuojelu, lääkäri ja monet psykologit. En kuitenkaan voinut puhua mistään, sillä lastensuojelun työntekijä yritti pilata elämääni tekemällä laittomuuksia ja urkkimalla tietoja joiden avulla hän voisi muuttaa minut pois kotoa joka terveyden huollon taholta. Välini vanhempiini kiristyivät ja he vuorotellen syyttivät minua tapahtumista ja vuorotellen kertoivat, ettei se ollut minun vikani, Maaliskuussa 2021 yritin ensimmäistä kertaa itsemurhaa, en saanut apua ja olin koulusta pois paljon ja pääsin kahdeksannelta juuri ja juuri.

Kesäloma ei ollut yhtä kamala, mutta arpien piilottelu ja ihmisten kysely oli kamalaa. Ysiluokan alkaessa menin vain kouluun normaalisti ja kaikki jatkui entiseen tapaansa huonosti minulla ei ollut kavereita olin yksinäinen ja surullinen. Yritin toisen kerran itsemurhaa ja elämä taas jatkui niin kuin ei mitään, mutta koulunkäynti loppui siihen paikkaan. Olen perheen  mustalammas en tule pääsemään yhdeksänneltä, eikä minulla ole mitään hätää, koska arvosanani ovat hyviä, viiltely kuulemman kannattaisi lopettaa, koska siihen voi jäädä koukkuun, mutta olen jo jäänyt. Kaikille tärkeintä tuntuu olevan se, että valmistun, eikä se että paranen. Nykyään en halua tappaa itseäni , jos meneillään ei ole paniikkikohtaus viiltelen, käytän laksatiiveja ja satutan itseäni lääkkeillä, mutta se on harvinaisempaa, enkä tee sitä itseinhosta vaan koska tuntuu ettei muuten seviä, olen myös oppinut terveempiä selviytymiskeinoja ja saan rauhaa ymmärtämällä itse itseäni ja pitämällä välit muihin vähintään neutraaleina. Ei tämä ole helppoa ollut, mutta minusta tuntuu että olen oppinut taistelemaan, sillä nautinnon voi löytää myös äärimmäisen tuskan keskellä. Oleinnaista ei ole se mitä tapahtuu, vaan se mihin kiinnitä huomiosi ja miten asiat käsittelet.

Kerroin tarinani, koska haluan muistuttaa ihmisiä siitä että vaikka kaikki ei olekaan vielä ohi vaikka osa ongelmista jäisi ikuisesti luoksenne, kun oppii taistelemaan oikealla tavalla, asioita joita luuli ennen heikkouksisi niistä voikin tulla vahvuuksia ja kun ongelmien kanssa oppii elämään, kun niitä oppii kohtaamaan ja selättämään kaikki menee paremmin. Puhuminen on vaikeaa, luottaminen on vaikeaa mutta kun kohtaa pelkojasi kun sanot asioita ääneen se helpottaa ja niihin löytyy helpommin ratkaisu, aina ei voi myöskään yllättyä positiivisesti joskus mennään myös taakse päin, mutta se ei tarkoita, että luovutetaan, se tarkoittaa, että yksi pala palapelistä meni väärällä paikalle ja sen paikkaa halutaan vaihtaa sinne minne se kuuluu. On myös tärkeää muistaa, että kukaan ei ole velvollinen välittämään sinusta tai rakastamaan sinua, niimpä sinun täytyy itse ottaa ohjat käsiin, se ei kuitenkaan tarkoita, ettei kukaan välittäisi ja rakastaisi. Lopuksi aina saa pyytää apua. Keep on fighting<3