Lahjoita
Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

Vankina omassa päässään.

Nimimerkki: E <3 (16)

Moikka 🙂 Oon tämmönen tavallinen 16-vuotias tyttö. Täytän tänä vuonna jo 17, en ikinä uskonut että pääsisin näin pitkälle. Jos totta puhutaan, olen hieman pettynyt että olen vielä tässä. Mulla on aina ollut
tarve todistella itseäni, ja näyttää että mä pärjään. Mä pärjään ja kukaan ei ikinä tule saamaan mun mieltäni niin alas, että päätyisin maan alle. Tää on tavallaan totta, ei mua paina alaspäin muiden teot tai sanat. Ne on ehkä taustalla tässä, mutta mun oikea viholliseni on mä itse. Mun ajatukset. Musta on tuntunut todella pitkään, että mä en ole mä. Fyysinen minäni, ja henkinen minäni lähti eri teille aikoja sitten. Oon jumissa syvällä ja vaikka kuinka koitan täältä päästä vapaaksi, en vain pääse. Oon niin väsynyt, niin turhautunut. Kun olisin itseni vanki.

Palataan hieman tämän alkuun, kohtaan jossa kerroin olevani pettynyt siitä että edelleen taistelen täällä. Pettynyt siihen miten hyvin olen jaksanut. Mua hävettää kuolema. Mua hävettää ajatus siitä että MÄ, itsenäinen ja vahva nuori neiti luovuttaisin. Ajatus siitä että muut näkisivät mun epäonnistumiseni, on kammottavaa. En halua olla se, ketä muistellaan surun kanssa. En halua olla se, joka jätti muiden elämään pysyvän aukon. Tämä saa taas minut ajattelemaan sitä, miten itsekäs maailma on. Sitä sanotaan että pitää tehdä niin, mikä on parasta itselleen. Miksi en saa kadota, jos minun on näin paha olla. Miksi ette voi päästää mua tästä tuskasta. Tuskasta olla kykenemätön tuntemaan muuta kuin surua, tuskaa ja epätoivoisuutta. Miksi mun pitää elää muiden vuoksi. Miksi. Tiedän että asiat voivat järjestyä, mutta tiedän myös että on asioita joille ei löydy ratkaisua.

Mulle on diagnosoitu vakava masennus. En ole suostunut syömään siihen lääkkeitä, koska en halua olla lääkkeiden muotoilema minä. Lääkkeet eivät tuo vanhaa iloista, empaattista, kaikkien ystävää takaisin. Se ei tuo musta sitä osaa takaisin, joka haluan olla. Mikään ei tuo. Viimeisimmällä psykologin käynnillä annoin kuitenkin suostumukseni lääkkeille. Tiedän että se on ainoa asia, joka saattaa tehdä tästä kaikesta siedettävää. Oon kuitenkin hyväksynyt jo sen, että elän muiden ilon takia, vaikka mieleni perällä kylvää koko ajan kysymys, miksi? Olen käynyt juttelemassa psykologilla 7- vuotiaasta asti. En mä parannu. En edes halua enään parantua. Tästä pimeästä ja synkästä elämästä on tullut niin turvallista. Tämä saattaa kuulostaa oudolta korvaasi, mutta niin se on. Sitä on ollut niin pitkään pohjalla, että siitä on tullut uusi normaali. Minulle on normaalia ajatella kuolemaa, normaalia ajatella näin.

VAROITUS PUHUN TÄSSÄ ITSETUHOISUUDESTA ETHÄN LUE JOS TEKEE PAHAA!! SKIPPAA 4 SYDÄMEEN JA JATKA SIITÄ!
  

Aloitin viiltelyn 7-luokalla. Minkähän ikäinen olin? Taisin olla 12-vuotias, kun ekan kerran saksiin tartuin. Jäljet olivat pieniä naarmuja, jotka katosivat pian. Nyt olen addiktoitunut, eikä jäljet ole pieniä. Ne saattavat vuotaa tunteja. Se on ainoa tapa jolla tunnen jotain. Se saa minut tuntemaan. Siksi se auttaa. En kuitenkaan kannusta ketään aloittamaan, älä edes kokeile. Lupaan sinulle, että on olemassa parempiakin tapoja.

<3<3<3<3
Tän polun kulkeminen on opettanut mulle paljon. Se on opettanut mulle asioiden katsomisen eri perspektiiveistä. Kaikessa on pakko olla jotain hyvää. Se on opettanut mua käsittelemään eri tunteita, ja hyväksymään muut. Musta on kasvanut viisas nuori, kaikkien kaveri, se auringonpaiste joka valaisee huoneen ja peittää oman surun. En ole ehkä viisas siinä mielessä, että osaisin matikkaa tai mitään, mutta ymmärrän hyvin muita ihmisiä, ymmärrän tunteita, olen aina ymmärtänyt. Pienestä asti olen ollut pieni enkeli, joka on lohduttanut muita. Unohtanut omat tarpeensa koska ajatteli muita. Se on ihminen joka haluan olla. Mutta mun on pakko myöntää, että tää alkaa käymään vaikeaksi. Jos sulla on paha olla, hanki siihen apua. Mä uskon että sä pärjäät. Mä tiedän että sä pärjäät. Elämä on vaikeeta, mutta sä selviit mä lupaan sulle <3. Jos et voi tehä sitä itses vuoksi, tee se muiden. Jos sulla ei oo ketään, anna mun olla se joku sulle. Mä rakastan sua, ja lupaan että oon aina täällä just sua varten. Kuka ikinä oletkaan, ja mitä ikinä käytkään läpi, mä rakastan sua ja lupaan olla sun kanssa aina, ja pitää huolen siitä että sun asiat järjestyvät <3.

Mutta mä myös uskon, että on ihmisiä joita ei vaan oo tarkotettu tänne. Mä oon yks niistä. Oon kiitollinen siitä että oon kuitenkin mä, koska tiedän itsekin että oon vahva. Oon niin vahva että se on aivan käsittämätöntä ajatella että oon edelleen tässä. Mitä ikinä tapahtuukin, miten ikinä tää mun tarina jatkuukaan, niin mä toivon sulle kaikkea hyvää. Pidä sun läheisistä huolta, ja anna muiden auttaa sua. Oot korvaamaton, niinkun oon mäkin.

Tulipas tästä pitkä, enkä saanut sanoa edes puolia tunteistani. Kaikesta tästä huolimatta, mä lupaan yrittää vielä parhaani, jos säkin lupaat että yrität. Kiitos jos jaksoit lukea koko jutun <3 Toivon että sait tästä jotain irti, ehkä mahdollista vertaistukea, tai edes pienen hiukkasen toivoa. Muista että sä oot rakastettu, ja jos et pysty nimeämään ketään joka sua rakastaa, niin mä rakastan sua. Oot ihana ja arvokas just tollasena ku sä oot, ja mä oon niin ylpee siitä miten jaksat noin hyvin. Muista että mieltä painavat asiat pitää aina kertoa jollekkin, vaikka se olisi maailman pienin asia. Älä anna niiden kasaantua. Älä anna niiden kasaantua isoksi viholliseksi, jota vastaan joudut taistelemaan. Jos sulla on jo tää vihollinen, niin anna sille köniin. Tiedän että sua ei ehkä huvita, ja sulla saattaa olla sellanen olo että elämä ei vaan nappaa. Tajuun ton täysin, tiiän miltä susta tuntuu. Sä et oo yksin muista se. Se on ok voida huonosti. Oot silti yhtä arvokas ja yhtä rakastettu. Kiitos :3

-E <3
 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentit

(4)

Location

Anonyymi

26.05.2021 06:06:54

EEEEE

Anonyymi

26.05.2021 20:23:40

Oot tosi vahva! Voimia sulle! Pakko kysyy, et ooks käynyt samalla psykologilla kokoajan tai jossain muussa terapiassa? Koska jos ei tuu mitään tulosta, niin kannattaa vaihtaa terapeuttia tai kokeilla eri terapiamuotoa.

Anonyymijees

28.06.2021 07:02:39

Hei, samaistuin tosi paljon sun tarinaan. Oon ite just samanlainen, kiltti ja muita ymmärtävä ja auttava. Mulla on myös samanlaiset ongelmat ja diagnoosit. Sä ehkä vähän rohkaisit mua päästämään mua irti synkimmistä ajatuksistani! :)

tarinan kirjoittaja

21.07.2021 18:20:07

Moii en tiiä lukeeko tätä enään kukaan mutta piti tulla päivittelemään tänne elämän tilannetta. Tästä tarinasta ehkä huomaa kuinka pohjalla olin ja halusin kuolla. Nyt kuitenkin menee jo paljon paremmin kun alotin lääkitykseni ja päätin kokeilla viimeisen kerran kaikkea joka vain mut iloseks tekis. Löysin myös maailman ihanimman kumppanin ja oon niin onnellinen. Edelleen on vaikeita hetkiä mutta oikeesti lupaan kaikki järjestyy!!! T. E- tarinan kirjoittaja<3