Vaatimaton tarinani

Nimimerkki: This little girl is capable murder (12)

Olen siis tosiaan 12-vuotias tyttö hyvin pienestä koulusta (koulussamme on alle 100 oppilasta) ja luokallamme on luonnollisesti vähän oppilaita. Ihan aluksi haluan sanoa että olkaa kilttejä älkääkä arvostelko minua ikäni puolesta. Tuntuu niin inhottavalta kun ihmiset ajattelevat ”Ei toi ees tiiä mitä on viiltely” tai ”Sillä ei oo hajuakaan masennuksesta tai anoreksiasta”.

Olen koko ikäni ollut erään ihmisen kaveri. Kolmosella aloin kuitenkin yhtäkkiä vihata tätä tyyppiä (älkää kysykö syytä). Nyt olen ollut hänen ”kaverinsa” vaikka jatkuvasti tunnen inhoa häntä kohtaan. Lisäksi eräs toinen tyttö joka mustamaalasi minua koko nelosluokan on nyt ”kaverini”. Tuntuu pahalta olla näiden ihmisten seurassa, mutten voi lähteäkään. Tunnen olevani oma itseni ainoastaan luokkamme poikien kanssa.

Tarinan helpottamiseksi annetaan kahdelle ”kaverilleni” nimet. Mustamaalaaja voi olla vaikka Iina ja toinen Sanna. Iina on valittanut kuinka haluaa lähteä toiseen kouluun koska omamme on niin pieni blablabla. ”Ei se johu teistä mä vaan en enää kestä”. Tyyppi myös haukkuu minua lähes päivittäin ”läskiksi”, ”huoraksi” tai muuksi vastaavaksi, eikä näytä edes tajuavan mitä sanoo. Joskus Iina saattaa suuttua tyhjästä. Sitten se valittaa viestillä ihan turhasta ja aamulla pyytelee anteeksi. Jos se ei saa tahtoaan läpi, tulee heti viesti: ”Mä oikeesti pidin jo veistä kädellä ja siihen tuli pieni haava”. Itse olen viillellyt arviolta puolisen vuotta, hänellä ei koskaan näy arpia tai muuta vastaavaa. Tällöin Sanna alkaa heti puolustelemaan Iinaa.

En jaksa edes kertoa niistä kaikista asioista joita nämä kaksi ovat tehneet. Tuntuu kuin he tietävät että ”Hän on tuollainen eikä voi muuttua.” Minun on turha olla oma itseni heidän seurassaan, koska heillä on jo liian vahva käsitys minusta. Toivon löytäväni uusia ystäviä joiden kanssa voisin olla aito itseni. Onneksi yläaste alkaa pian. Olen jo päättänyt että aion toivoa luokalleni erästä kolmatta tyttöä luokaltamme ja jotain poikaa. Mutta en _missään tapauksessa_ näitä tyttöjä, vaikka he niin luulevatkin.

Tiedän ettei tämä kuulosta pahalta. Mutta jos eläisitte elämääni ymmärtäisitte millaista helvettiä se on. Lisäksi minulla on henkilökohtaisia murheita (rahat lähes loppu) ja kaikkea muuta vastaavaa. Eivätkä Iinan ”Sä oot niin läski et huhhuh.” tai ”Hillitse vähän tota sun pömppömahaas” helpota lainkaan sitä että tunnen itseni lihavaksi, vaikka olenkin kaikkien mukaan normaalipainoinen.

Äidille en osaa puhua asioista yhtään. Tuntuu että en saa keltään apua. Odotan yläastetta enemmän kuin mitään. Toivon vain että nämä kaksi ihmistä lähtisivät elämästäni lopullisesti.

-Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti-