Usko paremmasta huomisesta

Nimimerkki: Joskusonvaikeaa (18)

Tahdon kertoa tämän tarinan teille kaikille ja varsinkin niille, joita vaivaa vanhempiensa tai esimerkiksi jonkun sukulaisen päihteiden käyttö. Tämä on minun tarinani, toivottavasti kenenkään ei tarvitsisi elää niin kuin minä elin.

Tarinani alkaa jo ihan siitä, kun olin pieni palleroinen. Koin jo alle viiden vuoden iässä väkivaltaa molempien vanhempieni osalta. Jos en totellut sain avokämmenestä tai potkaisun jonnekkin. Nopeasti isäni joutui vankilaan, kun olin hyvin nuori ja se oli raskas paikka. Kerroin siitä aluksi varovasti eskaritovereilleni ja ala-asteen alussa. Sen ikäisenä on vaikeaa ymmärtää mitä se tarkoitti. Minua kiusattiin sen takia. Sitten alkoi suurempi pahuus.

Olin ehkä kolmos- tai nelosluokkalainen, kun tajusin äitini käyttävän huumeita. Löysin pillereitä ja ruiskuja vaikka mistä ja seinillä saattoi nähdä veriläikkiä. Muutimme kymmeniä kertoja muutaman vuoden sisällä, enkä koskaan saanut tietää syytä, mutta veikkaisin syyksi vain sitä, ettei meillä ollut varaa maksaa vuokraa ja melu saattoi häiritä naapureita. Sain öisin pelätä sitä, että milloin joku äidin miesystävistä taas pillastuisi ja hakkaisi äidin tai tulisi lyömään meitä. Menin aina riitojen keskelle ja suojelin äitiä. Seurasin vierestä koko lapsuuteni väkivaltaa ja päihteiden käyttöä ja pelkäsin oman, mutta myös äitini turvallisuuden puolesta. Kuinkahan usein jouduin esittämään nukkuvaa, kun poliisit tuli paikalle tai minut laitettiin sängyn alle piiloon. Me olimme myöskin köyhiä, ruuat varastettiin kaupasta, eikä meillä esimerkiksi oikeastaan koskaan siivottu tai pesty pyykkiä. Eihän sitä pieni lapsi ymmärrä alussa, että sellainen elämä ei ole normaalia.

Kun sen vihdoin tajusin, oli liian myöhäistä. En uskaltanut, enkä pystynyt puhumaan kenellekkään. Äitini uhkasi minua ja sanoi, ettei kukaan usko minua. Hän joka ikinen päivä muistutti kuinka mitätön ihminen olen, hakkasi minua ja potki mahaan. En koskaan saanut elää lapsuuttani leikkien ja pitäen hauskaa, olemalla huoleton. Pidin huolta muista ihmisistä, siivosin äidin sotkuja, veriläikkiä, ruiskuja ja kaikenlaista muuta sontaa. Olin perheen aikuinen. Ainoa mikä sai minut jaksamaan, oli toivo paremmasta huomisesta. Uskoin, että jonain päivänä on se päivä, että herään ja näen selvät molemmat vanhemmat keittiössä touhuamassa ja siivoamassa asuntoa, tekemässä normaaleja asioita. En muista missä vaiheessa sukulaiset alkoivat olemaan huolissaan, mutta eräänä päivänä tapahtui se mitä olin tavallaan odottanut.

Minut otettiin huostaan pois kotoa, koska eräs ilmoitti perheemme ongelmista. Se musersi minut. Rakastin äitiäni kaikesta huolimatta. Olin laitoshuollossa jonkun aikaa, kunnes sain uuden perheen. Perheessä asuin monta vuotta ja muistan kuinka oudolta tuntui, että joku käski tiettyyn aikaan tulemaan kotiin, ruokaa oli jääkaapissa ja sanoi hyvää yötä me rakastamme sinua. Jossain vaiheessa menetin hermoni perheeseen ja hölmöilin. Ei siitä sen enempää.

Nyt vain toivon, että voisin kertoa pienelle minälle, että avaa suusi ja puhu. Olisin saanut apua nopeammin ja pahemmilta vaurioilta olisi vältytty. Sain eniten apua terapeutilta, mutta en vieläkään pysty hyväksymään lapsuuttani. Miksi minulle annettiin heti alussa vääränlaiset kortit elämään? Sitä en tiedä, mutta teen kokoajan töitä sen eteen, että vielä joskus pystyn elämään sitä parempaa elämää. Ei tarvitsisi kärsiä menneisyyteni varjoista.