Tuskaa lääkkeenä yksinäisyyteen

Nimimerkki: Sydän täynnä arpia (15)

Moi. Oon kirjottanu tänne pari kertaa ennenki, mut päätin kirjottaa viel uusiks, koska haluisin selittää asiat hyvin. En tosin tiiä onnistunko siinä tälläkään kertaa. Ennen ku rupeen kirjottaa haluun sanoo, että tää sisältää ahistusta, masennusta, erittäin katkeraa ajattelutapaa ja pelkoa elämää, yhteiskuntaa, sosiaalisia tilanteita ja ihmisiä kohtaan. Luultavasti. Eli siis.

Oon nyt ysiluokalla ja tää tarina alkaa kakkosluokasta. Mun perhe muutti maalle ku olin menossa kakkoselle. Mulla jäi sillo mun kaverit taakke enkä saanu uudessa koulussa kavereita, joten jäin yksin. Sen lisäks mua kiusas yks poika kolmos ja nelos luokan ajan, mutta se loppu ku yks mun kaveri (joka hänkin jäi taakse) jolla on yhteyksiä opettajiin valitti siitä opettajalle/-jille. Oon tälle ihmiselle todella kiitollinen, koska sillon en itse ois uskaltanu kertoo siitä. Siiryin toiseen kouluun kun menin viitoselle. (Kaikki vitos seiskaluokalle menevät siirty sillon siihen toiseen kouluun.)

Aloin silloin saada kavereita, mutta myöhemmin tajusin, että se oli vaan sen ansiota, että olin muuttanut itseäni. Näin mä siis aloin muuttaa itseäni ja sitten kasiluokalla mä tajusin, että olin tehnyt kauhean virheen kun en enää tiennyt kunnolla millainen olen oikeasti. Mä siis hukkasin itteni. Mut oon ny ysiluokalla alkanu löytää itteeni uudelleen. Sitä ennen seiskaluokal olin alkanu potee ahistusta ja masennusta, koska en tykänny siitä miltä näytin, koulu oli pelottavaa ja ahistavaa, sosiaaliset tilanteet ahisti ja mua masens, koska no menneisyys ja myöhemmin sen takii koska mun kaveri porukka jossa olin sillo hajos ja aattelin, että se oli mun syytä (tavallaan onkin). Suurimmaks osaks mulla ei tavallaan oo syytä siihen miks mua ahistaa ja masentaa. Ja no, tarviiko siihen olla. Se vaa tuli eikä oo lähteny. Tosin tiiän nykyään, että aika suuri syy noihin on se, että mä en tunne kuuluvani tänne. Tähän ihmisten maailmaan. Mua ällöttää välillä se miten ihmiset toimii (en koskaa mee sanoo mitää ihmisille tai tee mitään, koska en oo sellai persoona ja sitäpaitsi mua pelottais, tiiän että saisin vaa iteki nokkiini siinä eikä se välttämättä auttais mitään). Mä en tykkää samoista asioista kuin muut enkä muutenkaan koe olevani samalla tavalla… ihminen. Se kai kuulostaa todella oudolta, mutta… ei voi mitää.

Mua ahistaa todella paljon sosiaalisissa tilanteissa, enkä pysty rentoutuu niissä ollenkaa saati olemaan luontevasti. Mä takeltelen sanoissa ja jälkeen päin mua hävettää hirveesti. Ja sitten mun yksinäisyyteen. Mä jäin totaalisesti yksin kasin lopulla kun mun kolmen ihmisen kaveriporukkani julisti eronsa meidän kesken. Kaikki lähti omille teilleen. Jopa mäkin kun tajusin, että mua ei haluta. Toinen mun kavereista oli mun paras kaveri jonka kanssa olin alkanu olla hyvässä suhteessa vasta seiskalla. Mä olin kertonu sille suunnillee kaiken ja me oltiin todella läheisiä kunnes meijän kahden kaveriporukasta tuli kolmikko ja kaikki alko mennä alamäkeen. Mun paras kaveri sano sitte kasin lopulla, että mä olen tylsä ja se ei haluu olla enää parhaita kavereita munkaa ja siiten se vaan lähti toiseen kaveriporukkaan.

Mun sydän tosiaan särky siinä vaiheessa. Tuhanneks palaseks. Just ku olin ajatellu, että olin löytäny jonku jolle kelpaan.  Se toinen ei sitten halunnu jäädä mun luo, koska sama tekosyy. Nykyää oon yksin, mutta se on parempi ku olla ihmisten kaa jotka ei haluu mua tai joiden takii joudun muuttuu. Yksinäisyys kalvaa mua aina välillä, mutta sillon vaa aattelen, että mulla ei oo muita vaihtoehtoja, koska en enää luota ihmisiin hyvin. Tuosta siis otsikko. On tuskallista olla rohkea yksin ja jatkaa eteenpäin, koska se on ainoa suunta minne voi mennä. Sitten on vielä se, että mä en haluu elää enkä kuolla. Kuuntelen aikuisia kun ne valittaa poliitikoista ja oon samaa mieltä. Ehkä jopa enemmän katkera. Pelkään niin paljon naisten kutsuntojen pakolliseksi tulemista, että oon jo pari kertaa saanu melkein hengenahdistuksen. Siinä se kai on.

Mä tyttö, joka on ruma, liian iso, ajattelee katkerasti, pelkää ihmisiä eikä luota heihin, miettii liikaa, nukkuu sopivasti mutta liian vähän, ei syö koulussa tarpeeksi, stressaa, on yksinäinen, introvertti, haluaisi löytää sen oikean, uskoo liikaa mahdottomaan, rakastaa fantasiaa, uppoutuu omaan maailmaansa ja syrjäyttää sosiaalisen maailman, ei todellakaan ajattele mustavalkoisesti, tykkää luonnosta ja kasveista, poti ahistusta TET:in pari ekaa päivää, ei tiedä vielä kunnolla millainen on ja mitä haluaa tulevaisuudelta, urheilee liian vähän, makaa sängyssä liikaa, välittää siitä ihmisestä joka särki mun sydämen liikaa, inhoaa pinkkiä väriä ja todellakin tahtoisi ihmisten ymmärtävän ja näkevän masilman paremmin, näkevän mitä se tarvitsee ja mitä ei, tietävän mikä on vähemmän oikein ja näkevän mitä he ovat tehneet.

Ps: neuvo jokaikiselle ihmiselle. Älä koskaan muuta itseäsi jotta toinen hyväksyy sinut. Jos toinen todella haluaa sinut te löydätte tien ulos vaikeuksista. Jos jotain pitää muuttaa, se pitää tehdä yhdessä ja molemmille.?