toivoa on aina

Nimimerkki: pipsapossu (16)

Olin 15-vuotias kun kokeilin ekan kerran kannabista, mun eka kerta oli hyvä mutta en vielä ottanut sitä tavaksi. Oon eläny mun koko elämän ympäristössä missä ihmiset antaa elämän huumeille ja nähnyt miten se tuhoo ne yksitellen, silti en paheksunut huumeiden käyttöä vaan jollai tavalla ihannoin sitä ja halusin tietää miltä se tuntuu. Pikku hiljaa läheisii rupes kuolemaa ympärilt ylianostuksii, kaks viikkoo ennen mun 16 synttäreit meijän piti mennä hautaa ihminen ketä oli meille ku veli. Se sekotti mun pään, ei ollu pitkä aika ku äijjä ois täyttäny 22. Jätit sun vaimon ja 1-vuotiaan tyttären et saat hyvän olon, et tiennykkää se oli sun vika hyvä olo. Tapsin mun ”elämän rakkauden” olin täyttäny jo 16, se oli mun parasta aikaa. Perhoset vatsas joka aamu, tietäen mul on ihminen ketä rakastaa mua sellasena ku mä oon. Siteet silmillä jatkoin suhdetta vaik ajan kanssa se tappo mua joka päivä sisält, olin niin syvällä en halunnu päästää irti ja nähdä todellisuutta, olin menettäny niin monta ihmistä en ollut valmis menettää uudestaan. Ahdistus lisääntyi, äiti huutamas vieres että tää poika ei tee hyvää sulle.

Mielialanvaihtelut ja itsetuhoisuus lisääntyi ajan kanssa, olin syvemmällä kaikki mun ympärillä huutaa mulle ”näätsä mitä tää suhde tekee sulle” olin kuuro kaikille niille puheille vaik tiesin itekki totuuden. Sait aina uskolteltuu mulle kaikki oli mun syytä ja rupesin rangaista itteeni siitä, 9kk myöhemmin laitat mulle viestii ja kerrot löysit jonkun paremman. Romahdin täysin kaikki ne tunteet mun sisällä musta tuntu en voinu kertoo kellekkään, joten yritin esittää et kaikki olis hyvin. Tutustuin uusii kavereihen ja kannabikseen kunnolla, rupesin polttaa useesti kunnes olin siin tilantees mikää ei tuntunu hyvält ilman polttamist. Mun perhe tai  terapeutti ei huomannu mitään, sitä jatku pidempän aikaa. Kun mä näin sut en tuntenut enään mitään hymyilin vaan, olin tyhjä. Mun elämä hymyili olin voittamaton ja rakastin sitä tunnetta mitä päihteet sai mulle aikaa. Eka kerta ku tunsin jotai pitkäst aikaa oli silloin ku kävelitte meit vastaa sen tyttönkaa joka oli mua ”parempi”. Mun pääs pimeni, halusin tappaa sut. Menin ulos hakkaa seinää ja raivoo olin täynnä vihaa, halusin kostaa sulle satuttaa sua takasin. Ilta jatku menin polttaa lisää pidin kaiken loppu vihan sisällä. Ystävä keneen luotin käytti tilanteen hyväks se näki kaiken sen läpi. Se halus mennä kävelylle ja puhuu koska on ”huolissaa” musta. Se sammutti mun puhelin ja raiskas mut. En halunnu elää en sen jälkee mua ällötti, ja syytin itteeni. Kaikki paheni poltin enemmän ja ainut asia mikä mul oli mieles tai mikä mua kiinosti oli huumeet.

Kannabis rupes tuntuu turhalta se ei tuntunu enää samanlaiselle, koitettii kaverin kanssa essoi ja erinlaisii pillereit esim bentsoi. Ja me kaikki me muututtiin meijän jutut rupes menee yli, näin ku mun kaveri puukotti viatont ihmistä. Tapeltii joka päivä eri ihmistenkaa ilman syytä, oltii kaikki vihasii ja purattii se muihin. Rupesin ottaa etäisyyt teist, tulin polttaa ja lähin yksin sen jälkee miettii asioit ja pikku hiljaa kaikki rupes kasaantuu. Mun pää rupes lahoo, olin eläny niin pitkää ”kaksoiselämää”. Yks aamu päätin ottaa vastuuta kerroin mun terapeutille mun huumeiden käytöstä ja et mut raiskattiin en pystynyt pitää enää sitä sisäl. Rikosilmotus tehty ja sen jälkee helvetti alko, sen jälkee yritin tappaa itteni monee otteeseen, kaikki ne tunteet tuli takautuvasti monen kuukauden jälkee. Olin pakoillu todellisuutta niin pitkää ja tiesin oli aika kohdata asiat, se oli niin vaikeeta ja se tuhos mua enemmän ku huumeet.

Kaverit jätti mut luuli olin vasikoinu ne, kerroin ittestäni ja tein sen itteni takii koska mun alitajunnassa tiesin toimin väärin ja halusin parantuu. Täytän 2 kuukauden päästä 17, oon mennyt hitosti eteenpäin asioissa. Jätin mun vanhat porukat ja huumeet. Mun perhe auttaa mua ja tietysti on asioita mistä taistelen tänä päivänäki. Mul on seksuaalista ongelma käyttäytymistä ollu nyt pari viimeset kuukautta, mun terapeutti sanoo se johtuu raiskauksesta ja traumasta minkä se jätti muhun, käsittelen sitä omalla tavalla mitä ei todellakaan kaikki ymmärrä. Otan mun vallan takas ja haen hyväksyntää väärällä tavalla, mutta se on niin paljon enemmän mun pään sisällä kuin seksiä. Jotku sanoo käsittelen traumaa väärintavoin jollai tasolla tiiän sen itekkin, yritän vaan selviytyy. En oo ikinä ollu normaali enkä tuu olee mulle on sanottu jo sitä monta vuotta et oon erilainen. Jotku näkee mut tyttönä joka raiskattiin metsässä, jotku näkee mut itsetuhoisena tai hulluna, mut sä et voi väittää kaiken kokeman jälkeen olisin selväjärkinen. En tiiä ite kuka mä oon se on asia mikä mun pitää selvittää itteni kanssa. Elämä jatkuu ja meil kaikil on omat tavat selvitä asioista mut suurin kiitos menee mun perheelle. Kaikki parannus lähtee susta ittestäst