Tarina tytöstä

Nimimerkki: Anonyymi (14)

Olen 14 vuotias tyttö. Haluun kertoo mun tarinan koska oon kamppaillut muutaman vuoden vaikeiden asioiden kanssa ja kuitenkin loppujen lopuksi selvisin kaikesta. Mun tarinalla haluun viestittää sitä että säkin voit selvitä vaikeiden aikojen yli kunhan vaan jaksat taistella etkä luovuta!<3

Olin aina ollut täysin tavallinen tyttö joka rakasti elämää ja heräsi joka aamu innokkaana uuteen päivään. Mut kun täytin 11 niin mun koko elämä muuttu hetkessä. Mun vanhemmat alko riitelee, kaverisuhteet alko takkuilee ja aloin häpeilemään itseäni. En tiiä tarkkaa syytä siihen et miks mun vanhemmat riiteli mut äiti itki ja iskä huusi sille. Mulla oli maailman ihanin kaveriporukka ja oltiin joka päivä yhessä, kunnes kuulin että sanotaanko nyt vaikka Pihla. Oli puhunut musta pahaa niille muille ja levitellyt musta huhuja mitkä ei todellakaan ollut totta. Aikaa kulu ja ne muutkin alko puukottaa mua selkään, jätin ne ja sitten mulla ei ollut yhtään ystävää. Kaiken tän lisäks aloin häpeilemään  itseeni, joka kerta kun katoin peiliin olin vaan rumempi ja rumempi. Mä näin itteni tosi lihavana ja vertailin itteeni koko ajan kaikkiin muihin. Aloin olee 12 kun mun syömis halut loppu. En halunnu syödä koska aattelin että se olis helpoin keino laihtua. Mulla tippu paino nopeesti.

Mä rakastin nälän tunnetta ja en pystynyt syömään. Hetken päästä mun äiti vei mut lääkäriin koska sen mielestä olin laihtunut liian paljon. Mulle sitte diagnosoitiin anoreksia. Mä en edes uskonut niitä ja mua ei varsinkaan kiinnostanut. Halusin vaan olla laiha. En mitään muuta. Mä olin 2kk osastolla ja sieltä löysin kaverin jolla myös oli anoreksia. Me oltiin koko ajan yhessä ja meistä tuli parhaat kaverit. Aika kulu ja me molemmat päästiin kotiin osastolta mutta käytiin silti säännöllisesti tarkastuksissa. Tuli kesä ja asuin melkein koko kesän mun kaverin luona, sen kaverin nimi oli vaikka Meea. Aika kulu ja tuli joulu.

Joulun jälkeen mentiin kouluun ja siellä mua odotti yllätys. Mun koulukaverit oli menny kertoo yhelle opettajalle siitä etten syö ja että ne on huolissaan musta. Mä en tiennyt tästä mitään, kunnes vikalla tunnilla se kyseinen opettaja tuli pyytämään mut luokan ulkopuolelle. Me istuttiin alas ja se alko puhumaan mulle siitä syömisestä. Aluks koin sen tosi ahdistavana ja aattelin että en haluais että kukaan puhuu mulle siitä. Mut annoin sen silti puhuu, se puhu mulle kauniimmin kun kukaan muu ikinä ja se sai mut ymmärtämään että siinä mitä olin tehnyt ni ei ollut mitään järkee.

Mun vanhemmat riiteli edelleen. Sitten koitti päivä mitä en olis voinu ees kuvitella. Mun äiti tuli kotiin töistä ja kerto että se ja iskä erois. Mä järkytyin tästä. En olis voinu kuvitella että miltä meidän perhe näyttäisi jatkossa. Mua ahdisti ja olin masentunut, Meeakin joutu takas osastolle koska se oli menny huonompaan kuntoon ja mullee alko tulee itsetuhoisia ajatuksia. Välillä viiltelin, aluks ne oli pieniä pintanaarmuja mut ne vaan koko ajan syveni ja se ei pysyny enää yhtään hallinnassa. Mä halusin vaan kuolla mua ei kiinnostanut mikään eikä millään ollut mitään väliä.  Mä olin noin kuukauden ajan miettiny sitä mitä opettaja mulle sillon puhu. Ja ei mennyt kauaa kun aloin parantumaan.

Oon sille opettajalle ikuisesti kiitollinen siitä että se puhu mulle. Mä en olis tässä jos se ei olis tehnyt niin<3. Täytin 13 ja Meean kunto vaan heikkeni. Tuli kevät ja se kuoli. Se oli mulle kova kolaus, itkin viikon putkeen ja en halunnu jäädä kotiin vaan menin joka päivä kouluun että saisin jotain muuta ajateltavaa. Enpä saanu. Menetin mun parhaan kaverin ja sitä en tuu ikinä unohtamaan se tulee ikuisesti kulkemaan mun mukana ja joka kerta kun mä katson taivaalle niin mietin että missäköhän Meea on ja näkeeköhän se mua?

Mä olin tosi surullinen kauan. Mut kerroin tästä opettajalle ja se lohdutti mua ja se oli aina mun tukena kun tarvitsin sitä vähänkin. Mun äiti löysi uuden miesystävän, se oli ihan kiva tyyppi mut ei kuitenkaan niinku iskä. Iskällä käytiin aina välillä kylässä. Sitten oli melkein kesäloma ja mä vaan pelkäsin että kesäloma alkais koska tiesin että joutuisin aloittamaan yläasteen ilman mun parasta ystävää ja opettajaa koska se oli vaan ala-asteen opettaja. Mut kesäloma alko kuitenkin ja pelailin vaan pesäpalloa ja olin serkkujen kanssa. Sit oli aika alottaa yläaste. Mua jännitti super paljon mut se oli ihan kivaa. Uusia aineita, uusia ihmisiä ja se oli hetki kun ajattelin että jatkan mun elämässä uudelta puhtaalta aukeamalta mun tarinaa.

Just alko helmikuu ja oon yrittänyt ehtiä paikkaani yläkoulussa ja ihan hyvin se sieltä alkaa jo löytymään:). Oon löytänyt itelleni aivan ihanan ystävän joka on mua kylläkin vähän vanhempi mutta silti. Meidän perheen asiat on ihan hyvin järjestyksessä, asun äidillä ja käyn välillä kylässä iskällä. Nään vieläkin välillä opettajaa ja joka kerta kun nään sen ja moikataan ni se tekee mut niin iloseks. Ja halunnu kiittää sitä vielä kerran siitä että se sai mulle taas halun elää. Se on yks tärkeimmistä ihmisistä koko mun elämässä! Mulla on uus ystävä ja elämä menee hyvin vaikka puoli vuotta sitten kaikki oli ihan päinvastoin.

Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti:)!! Onnea sulle elämän aalloille! Muista et kaikesta voi selvitä ja älä luovuta!<3