Syrjäytyminen ja Masennus

Nimimerkki: Säälittävä ihmisperse (12)

Ajattelin kertoo teille nyt mun paskan elämäntarinan. Kaikki alko siis siitä, kun menin kouluun seittemän vuotiaana. Noin kaks kuukautta meni normaalisti, mutta eräs tiistai-iltapäivä kaks meidän luokan tyttöä tuli sanoon, ettei haluu enää olla kavereita. Aattelin, et tää nyt varmaa on ihan normaalii ja jatkoin sitä mitä nyt olinkaan tekemässä. Seuraavana päivänä kaks muuta tyttöö tuli sanoon, ettei haluu olla mun kaa enää missää tekemisissä. Kysyin miksi ihmeessä? Tytöt rupes väittään et olin puhunu muist pahaa. Pahotin mieleni ja lähdin käveleen pois.

Sit hypätään nelosluokkaan koska muuta kovin ihmeellistä sillon ei tapahtunu. Nelosella kaks meidän luokan poikaa rupes kiusaan mua, et muun muas puhu must paskaa, levitteli musta perättömii huhui,nimitteli huoraks, paskapääks, yms. Yks perjantai tulin koulusta kotiin itkien, ku yks kiusaajista oli lyöny turpaan. Musta silmä oli sit muutaman päivän eikä se sillain ollu ees paha.

Kevääl 2018 jouduin kolariin Hämeenlinnassa. Kylkiluita murtu ja kiusaajat ties siit. Heti, kun pääsin kouluun, pari poikaa tuli mun luokse. Kylki oli viel tosi kipee nii yks potkas mut maahan ja toinen alko potkiin just sitä kipeetä kylkee. Rupesin tietenki itkeen siinä, mutta ne ei vaan lopettanu. Muistan vieläkin, kun ne nauro ja pilkkas mua.

Kesällä 2018, kun koulut loppu, pääsin muuttamaan pois Hämeenlinnasta. ”Uusi koulu, uudet kaverit” ajattelin. Ja yllätys yllätys eihän se kiusaaminen loppunut täälläkään! Kolme tyttöö alotti saman tien kiusaamisen mun silmien värin takia ( Mulla on siis harmaat silmät, niinku mun elämä).

Seurauksina alotin viiltelemisen (en millään terävällä, vaan terotin puukolla grillitikkuja ja tein niillä vertavuotavii haavoi) ja onnistuin jotenkin pitämään mun pahan olon piilossa. Mulla ei oo ollenkaan ihmisiä, joihin voisin luottaa ja jos voisin, ne ei kuuntelis. Mutta jossain vaiheessa mun siskopuoli sai tietää tästä ja meni kertoon mun äitille. Se tietenki oli paikalla, kun mun äiti puhu mun kanssa ja se hymyili vaan pirullisesti siinä mun äitin vieressä.

En luota tällä hetkellä mun ympärillä oleviin ihmisiin lainkaan enkä voi kertoo niille mun pahasta olosta. Noin pari viikkoo taaksepäin mietin itsarin tekemistä, mutta mulla ei oo ollu onneks ainakaan vielä rohkeutta hirttäytyy. Muutenkin motivaatio elämään on kadonnut ja kaikki tuntuu turhalta.

Oon stressannu tosi paljon ja nukkunu huonosti. Äiti on yrittäny kysellä mikä mun mielentila on, mutta oon aina sanonu, et ”ihan ok”, koska en haluu kertoo oikeeta vastausta eli: ”No vittu saatanan paskasti. Sano sitten, että on kivaa kun kadotat motivaation elämään ja sua on kiusattu viis vuotta. Lisäks, kun tuntuu, ettei susta enää välitetä ja sua kohdellaan ku ilmaa!”. Tein myös mielialatestin ja sen perusteilla mulla ois vaikea masennus :I

Yritän kamppailla mielialani ja itsetuntoni kanssa. Yritän myös saada apua <3