Suru vaikenee

Nimimerkki: Noorahe (12)

Kaikki oli ensin hyvin. Synnyin rakastavaan perheeseen esikoisena. Sen jälkeen minulle syntyi vielä kaksi siskoa. Perheellämme oli iso tukiverkko, mutta se ei auttanut. Isä ja äiti erosivat. En muista milloin. Kakkosella tai kolmosella. En vain muista. En halua muistaa. Vanhempani eivät halunneet kertoa miksi he erosivat. He eivät edes riidelleet, kun me lapset olimme läsnä.

Minulle ei koskaan diagnosoitu masennusta. Olin silti maassa. Loppu. En koskaan kertonut, että oikeasti minulla on niin paha olla. Mikään ei huvittanut. Tunnolisesta oppilaasta, joka piti koulusta oli tullut… Mikä? Tyttö, joka jätti läksyt tekemättä. Tyttö, joka esitti kipeää ettei tarvitsisi mennä kouluun.

Mitään selityksiä ei ollut. Minullahan ”ei” ollut masennusta, koska sitä ei koskaan diagnosoitu. Minulla oli usein itsemurha-ajatuksia. Minua kiusattiin pahasti. Usein ajattelin, että olisi parempi jos kuolisin! En saanut käyttää veistä. Sen takia en voinut viillellä, mutta purin käteeni. Se auttoi, mutta sattui.

Ravasin keskusteluissa. Rehtorin kansliassa kiusaamisesta. Eron takia kuraattoreilla ja sun muilla. Juuri, kun olin selviämässä erosta niin äitille tuli uusi mies. Taas oli paha olla. Minua kiusattiin niin paljon, ettei rehtori halunnut kuunnella tai selvittää. Nyt on jo parempi olla. Mutta vieläkin, minussa asuu pieni herkkä tyttö. Ja sillä pienellä herkällä tytöllä on paha olla.