Lahjoita
Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

30.04.2020 | Itsemurha, Masennus

Sitten kun on sen aika..

Nimimerkki: olet arvokas (16)

Heipss. Luin täällä näitä tarinoita ja törmäsin yhteen tarinaan joka osu ja uppos aika pahasti. Sen tarinan inspiroimana täällä kirjottelen omaa tarinaa koska en oikeen tiiä mitä mun pitäis tehdä.
Pienenä mun vanhemmat eros, isä hankki uuden naisen, se vihas mua, en nähny isää paljoa. Välillä se haukku mua ja heitteli kasseja pusikkoon. Olin sillon 6v. Kävin jostain syystä psykologilla joskus 3luokalla. En edes tiedä miksi mä kävin siellä, mä vaan kävin. Äitin kanssa mulla oli hyvä olla. Mun äiti myös löysin uuden miehen joka rakastaa mua kun omaa lastaan.
Kaikki meni hyvin olin tavallinen pikku tyttö ja mulla oli suuri empatiakyky. Olin se lapsi, joka lohdutti ja itki kaverien kanssa vaan koska teki pahaa muitten puolesta. Olin se joka ei pitänyt itsestään huolta kun oli kiire pitää muista huolta. Yläasteella rupesin vasta tajuamaan mitä mun elämässä on tapahtunut. En ikinä käsitellyt niitä asioita jota mulle pienenä tapahtui. Annoin kaiken vaan anteeks enkä pystynyt näkemään ihmisissä mitään pahaa. Tuntui melkeen pahaa ajatella pikkuminää. En tiedä kuullostaako tyhmältä mutta niin se oli.
Mua ei kiusattu sen kummemmin koulussa. Välillä haukuttiin ja huudeltiin, mut ei mua kiinnostanut se. Seiskalla kuitenkin olin kaverini kanssa kun sain viestin parhaalta kaveriltani että hän oli joutunut osastolle sillä koitti itsemurhaa. Olin järkyttynyt enkä sitäkään asiaa koskaan oikeen käsitellyt. Soitin myös kerran yhelle pojalle ambulanssin koska oli tekemässä itsemurhaa ja oli kuulemma vetänyt lääkkeitä paljon. Olen oikeastaan kasvanut itsetuhoisten ihmisten ympärillä. Kokeilin kerran viiltelyä. Tiedän kuullostaa tyhmältä että kokeilin sitä mutta en mahda mitään. Niin se meni. En kuitenkaan ole sen jälkeen viillellyt kuin kerran. Molemmat kerroista tapahtui seiska luokalla. Ei silleen etteikö olisi tehnyt mieli ottaa veitsi käteen ja viillellä enemmän. En vain uskaltanut sillä äitini suuttui minulle julkisella paikalla kun näki nämä "naarmut".
Seiska ja kasiluokka meni siinä ja siinä. Mulle todettiin lievä masennus. Sekin valehtelemalla että asiat olisi paremmin mitä on. Olen nyt ysillä. Motivaatio täysin hukassa. Kaikkeen. Herääminen tähän maailmaan joka aamu tuntuu sodalta. Tähän kaiken päälle selvisi, että äitini on alkoholisti. Mikäs siinä. On ollut nyt puoli vuotta täysin turha olo. Itsemurha päässä koko ajan. En haluu satuttaa itteeni. Haluan pois. Haluun pois tästä tuskasta. Tuskasta olla tuntematta mitään. Kyllä luit oikein koen tuskaa vaikka en tunne mitään. En kykene olemaan ilonen. En muista millon viimeks oisin oikeesti ollu ilonen. Musta myös tuntuu että mä en kuulu tänne. Ihan ku olisin jostain ihan muualta vahingossa päätynyt tähän maailmaan. En pysty elämään todellisuudessa, ihan ku mitään todellisuutta ei olis. Oon vankina oman pään sisällä. Oman kehon sisällä.
En mä suunnitellu tän näin menevän. En kuitenkaan ole lähdössä vielä. Mä en voi. Mun itsetuhoset ei selviä siitä. En halua kuullostaa itserakkaalta, mutta niin se on. Toivon kuitenkin, että mä pääsen täältä maailmasta mahdollisimman nopeesti pois, koska tiedän, et mä en kuulu tänne. Tää paikka ei oo mua varten. En pysty tuntemaan täällä mitään. Jos oot tähän asti lukenut niin huhhuh oon pahoillani et tuhlasin sun elämästä aikaa tän lukemiseen 😀 kiitos kuitenkin et jaksoit lukee pienen osan mun elämästä

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *