Selviytyjä

Nimimerkki: Tälläne juntti (16)

Tervee! Haluaisin kertoo mun omaa tarinaa vähän. En oo ennen julkassu mitää tällästä jote tää saattaa olla vähä sekalainen.

2013 mulla alko olee itsetunto ongelmia. Kirjotin vihkoon kaikki ylös mitä mieltä oon ottestäni. Silloin aloin myös käyttää päihteitä. Yläaste pelotti ja olin ihan varma, että en tuu selviään.

2014 mulle todettii keskivaikee masennus. Laukaseva tekijä oli ensimmäinen rakkaus, joka jätti mut, josta alko puolen vuoden ylipääsy prosessi ja viiltely. Olin tosi rikki ja kappas tuurilla oltii viä yläaste samalla luokalla. Sain lähetteen perheneuvolaan, jossa äitin kanssa itekttii aina kilpaa.

2015 oli vaikeeta aikaa. Masennus ja viiltely paheni. Sain lääkityksen ja perheneuvolan ajat lisäänty. Koulu meni huonosti.

2016 alko 9lk. Aloin aukoo päätäni kaikille ja olin ilkee, koska se helpotti mun vihaa ja stressiä. Olin ilkee opettajille ja niille ihmisille, jotka mua ärsytti. Joku sano vastaa nii mä kyllä tein selväks, mite homma menee. Join alkoholia runsaasti ja poltin tupakkaa. Pilveä kokeilin kanssa, koska mun asenteen takia ajauduin huonoihin porukoihin.

Se en ollut oikeemä. Kotona mä olin hiljane, väsyny ja ahdistunu pieni ihmine, joka itki joka ilta. Mun perheneuvolakäynnit lopetettii multa kysymättä ja lääkitystä laskettii ilman mun suostumusta. Se oli tosi pelottavaa. Mul oli pari hyvää kaverii, jotka tuki mua aina välillä. Aloin myös seurustelee, mutta se jätkä petti mua n. 10 eri naisen kanssa, joka vei mun viimesetki itsetunnon rippeet.

2017 aloin olee yksin. Kaikki rupes yksitelle pistään muhun välejä poikki. Jopa mun parhaat kaverit. Se sattu. Mä rupesin käyttää päihteitä entistä enemmä. Lääkkeet ei toiminu, joten otin niitä alkoholin kanssa. Aivan hemmetin tyhmä idea, koska olin aina tosi huonossa kunnossa. Mulla oli 12 vklp ryyppyputki. Mun porukat oli musta tosi huolissaa, mutta mua ei kiinnostanu. Tuli myös tunne, että oon avautunu mun ainoille kavereille nii paljon, että ei niille voi valittaa mun asioista enää. Jäin iha yksi sinä vuonna. Kaikki kaatu niskaa.

2018 oon lähihoitaja koulutuksessa. Iha hullua. Sieltä mä oon löytäny kavereita, jotka helpottaa mun oloo joka päivä. En sano, että mun masennus ois kadonnu kokonaa, mut ainakin se on helpottanu. Välillä miettii, että
jotkut asiat ois voinu tehä ihan erilailla, mutta menny on mennyttä.Välillä tulee huonompia kausia, ettei jaksa käydä viikkoon suihkussa tai pestä meikkejä, mut niistä pääsee yli. Kaikki on mahollista.

Tää viiden vuoden keissi on stressannu, ahdistanu, pelottanu, itkettäny, ärsyttäny niiiiiiin paljon. Oon ylpee, että oon jaksanu taistella, vaikka välillä se on ollu melkeinpä mahdotonta. Välillä sitä säikähtää oikee, ku lukee niitä vanhoja merkintöjä mitä on itestää kirjottanu. Ne tuntuu pahalta, mut toisaalta hyvältä, koska huomaa, että on jo päässy eteenpäi tästä kaikesta. Meil kaikilla on mahollisuus parantuu tai ainaki lievittää sitä pahaaoloo.

Ei mulla muuta. Eläkää täysillä!