Sekasortoinen elämäni

Nimimerkki: Nikole (14)

En tiiä, mutta mulla on sellainen fiilis, ettei mun tarina kuulu tänne. Täällä on niin vakavia asioita, että tuntuu tyhmältä tulla ruikuttaa…

No, siirrytään vuoteen 2013. Olin sellainen ihan perus pirtee viidesluokkalainen. Tulin kotiin partioleiriltä ja sain kuulla äitiltä, että mun niin ihailema iskä (jota en kylläkään paljoa ole nähnyt elämäni aikana, jos ottaa huomioon että porukoilla on yhteishuoltajuus) on lääkkeiden yliannostuksen alaisena yrittänyt itsemurhaa. Ensin mulle kerrottiin, että se oli tippunut, mutta myöhemmin sain tietää, että se oli hypännyt. En syytä äitiä valehtelusta. Eihän se valehdellut kuin alle 24 tuntia ja kukapa pystyis kertomaan 11 vuotiaalle jotain tollasta.

Olin tosi surullinen. Ei tiedetty jäiskö se henkiin. Kiljuin ja potkin ja riehuin ja manasin lääkärit ja poliisit maanrakoon. Pääsin kuitenkin yli siitä. Muistan miten kirjotin joulukorttia sille. Se jäi henkiin, mutta sen täytyi opetella kävely, puhuminen, kirjottaminen ja lukeminen uusiksi. Ei se vieläkään täydellisesti puhu, mutta puhuu kuitenkin. Meni vuosi ja alettiin äitin kanssa käymään sellaisessa hoitokodissa katsomassa sitä. Arvostan mun iskää ihan suunnattomasti tosta kaikesta huolimatta.

Kaikkea tapahtui, vuodeksi vaihtu 2014, ettei jopa 2015 ja löysin netistä ihania kavereita. Sanotaan niiden nimiksi vaikka Meri, Elli, Julia ja Niina. No, koko meidän kaveriporukka asui eri puolilla Suomea ja kaikki meistä oli niitä joukkoon sopimattomia jokainen omasta syystään. Niina oli aika paljon nuorempi, joten se lähti meidän jengistä jo aikaisemmin. Ellillä oli syömishäiriö, pahoja ongelmia äitinsä kanssa ja se oli itsetuhoinen. Meri oli kaikkein tervein meistä. Sen elämä oli meidän muiden silmissä täydellistä. Sitten oli Julia. Se oli meistä hajonnein, joka ei koskaan kuitenkaan kertonut mikä oli. Joskus se vihjas lyövänsä itteensä paikkoihin, joita ei vaatteiden alta näkynyt.

Oltiin hyvä tiimi. Kuukaudet kuluivat ja Julia lisäsi meidän ryhmään sellasen misfit pojan, Heikin. Silloin samoihin aikoihin aloin kuulla useammin äidin ja pitkäaikasen isäpuolen riitoja. Ellin äiti otti sen puhelimen pois ja kuultiin siitä tosi harvoin. Se päätyi laitokseen ja sen jälkeen ei olla päästy puhumaan paljoa ollenkaan. Heikistä tuli mulle kuin veli. Kerroin sille kaikesta. Juliallekin kerroin paljon asioita, mutta sillä oli sellainen ”ei kiinnosta” asenne kaikkeen ja kaikkia kohtaan. Heikki ja Julia alkoivat seurustelemaan.

Kesä 2015. Mun äiti ja isäpuoli erosivat. Mä hajosin. Kaikki se huoli mun kavereista ja lisäksi vielä vanhemmat ja iskä… Itkin tosi paljon. Heikki kuitenkin oli auttamassa mua ja se alkoi luottamaan muhun ja kertoi sen salaisuuden. Se oli biologisesti tyttö ja viralliselta nimeltään Taru, mutta se toivo että kohtelisin sitä edelleen poikana, koska sehän oli poika. Tietenki olin sellaisella hyvällä asenteella mukana. Mä ja äiti (+ koira, Nekku) muutettiin pois. Ei kauas, 3 kilsaa vaan. Kuitenkin omakotitalo vaihtui rivitaloon ja 8 vuoden ajan mun oma huone muuttui uuteen.

Porukkaan tuli uusi tyttö, Molli. Mulla ja Mollilla synkkasi tosi hyvin alusta saakka. Meistä tuli kuukaudessa parhaita kavereita. Mä aloin miettimään mun suuntautumista. En mä ollutkaan hetero. Ehkä. Olin tositosi hukassa. Sitten Julia ja Heikki eros. Mä sain siitä hyvän mielen ja olin tosi järkyttynyt ja pettynyt itteeni. Tajusin olevani kusessa Juliaan. Odotin pari viikkoa sen ja Heikin erosta ennen kun laitoin sille viestiä olevani bi ja että olin kusessa siihen. Sain vastaukseksi ”Ok” tai jotain vastaavaa.

Muutaman päivän päästä Molli yritti tappaa ittensä. No, mä romahdin taas kerran. Otin muovisen hainhampaan (sellanen hiuspinni) ja kaiversin sillä käteen jäljen itkusena. Yksi paksu ja syvä jälki. Seuraavana iltana Julia sanoi tarvitsevansa taukoa kaikista sen kavereista. Koitin sanoa väliin jotain niin se teki selväksi etten tuu puhuu sille. ”Nikole. Jos sä puhut mulle mä tapan itteni. Ja sä tiiät et oon tosissani”. Kaksi jälkeä lisää.

Skipataan tästä 2016 kesään. Minä ja Julia alettiin seurustelemaan helmikuussa. Heikki löysi uusia kavereita ja alkoi viettämään enemmän aikaa niiden kanssa. Olin löytänyt koulusta uuden kaverin. Kahdesti anoreksian voittaneen Aadan. Me tunnettiin asiat samalla tavalla ja tultiin superhyvin toimeen. Olin koulun vimppana päivänä saanut viestin Jereltä, amikseen menevältä emopojalta että olis kiva tutustuu. Viestiteltiin sen kanssa ja nähtiin kerran kesälomalla. Hauskaa seuraa, harmi että se polttaa pilveä. Aada muutti tuntien ajomatkan päähän. Itkin monena yönä sen takia. Ainoa oikea kunnon hyvä kaveri koulussa. Sain tietää, että Julian äiti lyö sitä jos se ei tottele. Ihan hirveetä, mutta vannoin etten kerro. Se kuitenkin on Julian äiti. Se rakastaa sitä.

Roihu 20.7-28.7.2016. Paras partioleiri, jolla olin ollut. 17 000 ihmistä ja löysin sieltä sellaisen jätkän, joka kiinnitti muhun vähän enemmän huomiota. Nukuin viimesenä yönä poikien teltassa sen kanssa samassa makuupussissa. Koko parin tunnin bussimatka Hämeenlinnasta nukuttiin sylikkäin. Tajusin että mun huolenaiheet olivat muuttuneet tavallisiksi teiniongelmiksi. Erottiin Julian kaa. Toivottavasti kavereina. Elättelen toivoa siitä leirillä olleesta pojasta… en tiiä.

Nykyään ei ole ongelmia niin paljoa, mutta ne vanhat vaikuttaa muhun. Kärsin pahasta itseinhosta ja ahdistun ihan tosi helpolla. Olin liian pieni. Ei pää kestä että 11 vuotiaasta saakka on tämmöisen keskellä.

Mä sanon aina ihmisille ”Mä pärjään, oon aina pärjännyt. Onks mulla vaihtoehtoja?” Tällä hetkellä tiiän olevani demityttö, panseksuaali. Oon suht tyytyväinen, mutta tiiän että kohta käy jotain pahaa. Siihen asti ja sen jälkeen. Mä pärjään.

//Mun keksittyjä tarinoita voi lukea instagramista @nikki.the.spacegirl tai wattpadista NikkiTheSpaceGirl jos vaan kiinnostaa. Niissä päähenkilöinä aika lailla aina elämän huonosti kohdellut nuoret, jotka löytää aina jotain hyvää. Ainiin. Kaikki nimet tässä ovat feikkejä. Myös omani.