Lahjoita
Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

Sekasin

Nimimerkki: I don’t care anymore (14)

”Kaikki on hyvin” tai toivoisin, että olis. Oon 14-vuotias tyttö, joka on ollut iloinen ja aurinkoinen lapsi, jonka vanhemmat on eronnut, mutta nykyään kaukana semmoisesta.

Oon alkanu nyt puolen vuoden aikana vihaamaan itteeni. Mun naamaa, mun kroppaa, mun koko ulkonäköö… ihan kaikkea. Tunnen oloni niin rumaks ja vihaan, jos muhun kohdistuu liikaa huomiota. Vihaan itteeni.

Suoraan sanottuna… mulla on paha olla! En tiiä mikä auttais, kun tuntuu ettei mikään. Oon ollu itsetuhoinen. Ja yhdessä vaiheessa, kun mut oli just jätetty, aloin viiltelemään ja piilottelin arpia vanhemmilta ja kavereilta.

Kun yläkoulu alkoi, silloin alkoi mun muuttuminen. Nykyään oon ihan eri ihminen kuin alakoulussa. Eikös melkein jokainen nuori jossain vaiheessa elämänsä aikana kokeile tupakkaa siksi, että se on jännä uusi asia, jota ei saisi tehdä. Joten valitettavasti minäkin oon kokeillut. Tiedostan hyvin, että siinä ei ole mitään hyvää.

Nykyään mulla on kaikkeen ”ihansama”-asenne eli ei kiinnosta mikään ja sen takia ei oma terveyskään ole kiinnostanu.

En pysty olemaan ilman meikkiä päivääkään, koska tunnen olevani silloin ruma ja silloin ku meikkaan nii oon jotenki siedettävän näkönen, mutta silti ruma. Mulle on tullut yksi poika sanomaan ihan kasvotusten, että oon ruma. Ja tuntuu, että kaikki mun kaverit on niin paljon kauniimpia kuin minä ja parempia ihmisiä.

Nykyään itken paljon enemmän kuin ennen ja ruokahalu välillä katoaa. Oon kai masentunut vähän, mutta en ole puhunut kenellekkään aikuiselle näistä tuntemuksistani enkä koe tarvitsevani apua, sillä ei minua kiinnosta itteni, ei mulla ole väliä.

Ja siis mun elämässä on tapahtunu paljon kaikkia pieniä ja suurempia asioita, jotka vain kasaantuu ja pahenee ja huonontaa mun oloa.

Mun kaverit/tutut ei oo ottanu tätä mun ”muuttumista” hyvin, että ne on alkanu tyyliin vihaamaan mua tai siltä se tuntuu. Ne varmaan ajattelee mua vaan huomionkerääjäksi eli ”huomiohuoraksi”, joten en puhu mun tuntemuksista niille.

Mä en vaan välitä enää mistään ja oon monesti ajatellut kuinka tappaisin itseni. Monesti koulumatkalla olen ajatellut, kun rekka on mennyt ohi, että voisin hypätä alle ja kotona miettinyt, että vedänkö lääkkeitä. Tuntuu vaan, etten jaksa ja ainoo asia, minkä takia en ole tappanut itseäni on se, että mun läheisillä ja perheellä ei olisi sen jälkeen hyvä olla. Suurin toiveeni on myös, että saisin joskus 25-vuotiaana lapsia, perheen ja hienon kodin. Mutta se tuntuu mahdottomalta, koska kuka nyt minusta tykkäisi. En tuu varmaan ikinä saamaan miestä, joka olisi valmis perustamaan kanssani perheen.

Tuntuu vain, etten enää jaksa. En tiedä mitä tehdä, pitäisikö luovuttaa..

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *