Se helvetti, jota elämäksi kutsutaan

Nimimerkki: Särkyvä (13)

Musta tuntuu, että elämä on niin paskaa, etten edes elä. Vuosi alkoi aivan paskasti ja tuntuu, että viime vuoden helvetti oli vaan valmistelua tälle.

Mulla on tosi paha olla. Näytän aivan kamalalta, väsyneeltä ja lihavalta. Olen kunnon ernu ja hirveän nolo. Ystäväni eivät kerro minulle mitään ja saan vain aina välillä vahingossa kuulla jotain juttuja. Just sillee, että ne on puhunu jostain pojasta ja joku heistä on alkanu seurustelemaan ja sit saan kuulla vahingossa kun ne juttelee kerrankin mun kuullen asiasta. Edes mun paras kaveri ei haluu pitää mua ajan tasalla, enkä mä tiedä edes mitä kysyä, kun oon aivan tippunu kärryiltä. Kaikki tuntuu tuntevan toisensa täällä kaupungissa, mutta mä en. Jopa mut tunnetaan, vaikken tunne niitä?  Tallainen ihminen kun olen, on varmaan selvää, että tunnen oloni ulkopuoliseksi.

Äiti ja isä puoleni riitelee. Niiden suhde on jotenkin vaakalaudalla, kai? Tässä asiassa, tulee taas ilmi, ettei mulle olla kerrottu mitään. Isästä en edes jaksaisi puhua. Minulla on niin ristiriitaisia tunteita häntä kohtaan.

Huomaan itseni lihoneen syksystä ja se ahistaa. Olin tosi ylpeä itestäni kun sain laihdutettuu, mut se elämäntapa ei oikeestaan ois ollu pitkään terveellistä, silti haluaisin aloittaa sen uudestaan. Koulu puskee päälleni vaatimuksia. Kokeita, esitelmiä, helvetisti läksyjä ja päivämääriä jolloin tapahtuu sitä ja tätä ja kaikkeen pitäisi olla valmiina.

Iltaisin itken sängyssäni sitä kuinka haluan vaan lähteä tästä maailmasta. Koko päivän pää kolmantena jalkana koulussa ja koulun jälkeen. Sitten sänkyyn itkemään ja viiltelemään. En vain voi kertoa kenellekkään. Se ei viimeksikään auttanut. Kavereilla on omat murheensa, olen tarpeeksi iso riesa muutenkin suvulleni ja kaikki ammattiapu on perseestä. Ketään ei oikeasti kiinnosta, ketään ei oikeasti välitä, kukaan ei jäisi kaipaamaan minua. En siis minäkään. Olen ihan sama. Olen ei kukaan. Niin kuin pitääkin. Mun paikka ei ole täällä, mun tulevaisuus ei ole täällä ja tiedostan sen paremmin kuin koskaan.

Haluaisin juosta auton alle, hypätä katolta, vetää liikaa lääkkeitä tai hukkua. Samaan aikaan pelkään kuolemaan, mutta niin kuin jo sanoin kukaan ei oikeasti välitä, niin ehkä minunkaan ei oikeasti tarvitse välittää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu tai miten palhon se sattuu.

En kerta kaikkiaan löydä elämästä mitään kunnollista syytä jatkaa sitä. Silti, jostain syystä olen täällä. Välitän sittenkin liikaa…