25.04.2018 | Itsetuhoisuus, Kaverit, Perhe
rankka elämä
Nimimerkki: Sad (13)
Olen siis 13v kutosluokkalainen tyttö ja siis kyllä olen jäänyt luokalle. Ei mua luokalle jääminen haitannut yhtään eikä mua ees paljookaan kiinnosta, mutta sitten tulee perheeni.
Äitini ja Isäni erosivat, kun olin kakkosella eikä mua haitannut se, koska en silloin sitä vielä kunnolla tajunnut. Äitini ja isäni löysivät molemmat kumppanin ja kävin aina viikonloppusin isälläni. Isäni muutti Viroon ja kävin siellä harvemmin, mutta minua ei se haitannut. Ei siitä sen enempää, mut nyt pitää hyppää ajassa eteenpäin tarkalleen vitosluokalle.
Äitini uusi mies huusi minulle aina, kun olin tehnyt jotakin pintäkin väärin. Olen tällainen herkkä ja alan itkeä jos minulle huudetaan, joten tottakai juoksin aina yläkertaan omaan huoneeseen itkemään. Olin joutunut kestämään huutelua noin kuukauden kunnes en enään jaksanut. Otin kotoota veitsen ja menin metsään. Metsässä yritin tappaa itteni mutta en siihen pystynyt ja viilsin sen takia itelleni syvän jäljen. Huutelu jatkui ja niin myös viiltely. En missään vaiheessa hankkinut apua ja koulussa esitin, että olisin kunnossa, vaikka sisältä olin rikki. Minulla oli kavereita kenen kanssa olin, mutta en ikinä kertonut niille mitä kotonani tapahtuu. Aina, kun pääsin koulusta minua ahdisti mennä kotiin, koska pelkäsin, että minulle huudetaan.Tämä jatkui kutoselle asti.
Kutosella asiat rauhoitui. Kotona ei enään huudettu niin paljon, mutta välillä kyllä. Aloin kutosella treenaaman, koska olin mielestäni läski, vaikka kaikki kaverini sanoivat, että en ole läski. No, aloin treenaamaan päivittäin, mutta samalla syöminen vähentyi, koska minulla ei vain tehnyt mieli syödä, koska ei ollut nälkä. Minulla ei ole koskaan ollut syömishäiriötä, mutta syöminen on vähentynyt ja yleensä syön päivässä kaksi kertaa, mutta viikonloppuisin vain kerran. Viilteleminen vähentyi, mutta en lopettanut ja ajattelin sitä usein ja joskus jopa viiltelin.
Kävin myös kutosella sairaalassa, koska sain jonkunlaisen kohtauksen koulussa. Tykkäsin olla siellä sairaalassa, koska vanhempani eivät olleet siellä, vaikka ne kyllä kävivät siellä välillä.
Olen kohta menossa seiskalle, mutta asiat ovat kuten ovat: treenaan, syön vielä jotenkin, viiltelen välillä, ajattelen itsemurhaa joskus ja kotona huudetaan. Onneksi kavereitani tulee myös samaan kouluun kanssani, joten en jää ihan yksin kuiteskaan.
Rakastan vanhempiani, mutta välillä en vain kestä sitä huutoa. Haluaisin apua, mutta en uskalla kysyä mistään ja pelkään että jos hankkisin apua niin perheeni olisi pettyneitä tai vihaisia minulle. Olen myös miettinyt, että haluaisin laitokseen koska en tykkää viilellä mutta en pysty estää sitä.
Siinä on mun rankka elämäni josta kärsin yhä.
Tykkää, jaa, kommentoi