Pyrkimys

Nimimerkki: Ymmärrys (19)

Olen kohta 20-vuotias miehenalku. Jotta voisin alkaa kasaamaan ja tuomaan asiaa esille paremmin pitää ensin ymmärtää minun menneisyyttäni joten selitän sitä ja sen tapahtumia pääpiirteittäin. Olen kasvanut uskonnollisessa sekä fyysisesti että henkisesti väkivaltaisessa ympäristössä pienestä lapsesta lähtien (3 16v). Lisäksi ympäristössäni tapahtuneet asiat (kuten sosiaaliset ongelmat ja kokemani kiusaaminen/joukkoon kuulumattomuus ikäisteni ja koulukavereideni joukossa) ymmärtämättömyyteni ja kokemani kaltoinkohtelun johdosta, vaikuttivat minuun lapsuudesta nuoruuteen ja teinivuosinani.

Sitten rupesin ammattikoulussa pikkuhiljaa, itse asiaa ymmärtämättä, tuntemaan dissosiaatiota (vaihtelevaa, irrallisuuden tunnetta todellisuudesta) todellisuudesta. Sen seurauksena tuntemukseni kuten ilo, suru, häpeä ja muut erittäin tärkeät tuntemukset laimenivat tai katosivat arjestani lähes kokonaan. En voi sanoa arjen olleen edes harmaata, siinä ei vain ollut mitään värejä. Kehitin tietämättäni feikkejä näytelmällisiä reaktioita sosiaalisiin tilanteisiin, kuten esitin suuttuvani, kiinnostuvani, sympatiseeraavani, välittäväni.

Nykyään asiaa tarkastellessani näen selvästi oman todellisuudesta irtautuneisuuden olleen selvä suojareaktio sen hetkisen todellisuuden kaoottisuutta ja kykenemättömyyttäni käsitellä kipeitä asioita, vastaan. Päädyin todella pohjalle etenevien dissosiaation negatiivisten vaikutusten ja oman elämäni kanssa. En tuntenut muuta kuin ajoittain vahvaa tuskaa ja suorastaan ”sielua” repivää surua jonka kulminaatio oli että eräänä iltana koin jonkunlaisen heräämisen elämään, romahdettuani itkuun kotonani, kävelin läheisille vilkkaille junan raiteille odottamaan junaani. Ja sillä hetkellä kun seisoin pimeässä keskellä kiskoja miettien valheellista helpotusta siitä että henkinen kipu ja tyhjyys katoaisi eikä minusta jäisi mitään, tuntemaan edes tyhjyyttä. Yhtäkkiä tuntui kun olisin herännyt johonkin ajatukseen, en muista tarkalleen ajatusta mutta muistan että se sai minut siirtymään pois raiteilta ja rauhoittumaan. Rauhoituttuani hetken rupesi päässäni pyörimään ajatukset perheestäni ja siitä minkä surun tekoni olisi heille tuottanut, aikani läpikäytyäni ajatuksiani junaradan viereisessä pimeässä metsässä päätin lähteä kävelemään hiljaa kotiani kohti.

Ongelma mitä koitan ulostuoda edellisellä esimerkillä on, että taistelen nykyäänkin vielä dissosiaation oireiden kanssa, se on kuin automaattinen suojamekanismi joka laukeaa heti kun eteen tulee vaikeampi ongelma, ihmisen tai ihmissuhteen kanssa. Yhtäkkiä tuntemukseni ”kuolevat” yhtäkkiä tuntuu kuin tarkastelisin tätä maailmaa jostain aivan muualta ja koko maailma tuntuu surreaalilta ja tunnen itseni niin tästä maailmasta eriävältä. Yhtäkkiä vetäydyn kuoreeni ja kaikki henkiset aistini ja aikaansaamani progressio tunteideni kanssa latistuu. Ongelma jonka vaikutukset menneissä ja nykyisissä ihmissuhteissani on  suuret. Olen aktiivisesti koittanut saada itseni joutumatta kyseiseen tilaan, haastamalla ja kohtaamalla asioita, ”maadoittamalla itseäni” uudelleen merkityksellistämällä itselleni asioita, jotta tärkeiden asioiden merkitys ei latistuisi, jotta kokisin tärkeistä asioista vahvempaa merkitystä.

Olen edennyt eteenpäin mutta ajoittain otan pitkää takapakkia. Koetan samalla olla osana toimivaa yhteiskuntaa ja rakentaa itselleni merkittäviä asioita elämääni menneisyyden ja nykyisyyden suuri ero on että nykyään minulla on syvää paloa haluta tuntea asiat, syvää halua kohdata vaikeat asiat sellaisenaan ja sitten päästää niistä irti. Olen matkalla kohti eheämpää itseä mutta onneksi matkaa on vielä jäljellä, onneksi saan joka päivä nykyään herätä tietämään että aikaa on vielä kokea kelpo elämä.