Pohjalla

Nimimerkki: Prinsessoja ja astronautteja (12)

Se oli silloin kun kävin 3. luokkaa. Olin aina ollut iloinen ja hyvän itsetunnon omaava lapsi. Kunnes se päivä koitti. Olin aina ollut hieman pyöreä, en lihava, mutta pyöreä. Sitten yksi senaikaisista ”ystävistäni” sanoi sen: ”Läski!”

Siitä alkoi alamäki. Muutkin ”ystäväni” yhtyivät vitsillään haukkumiseen. Kärsin hirveistä vatsakivuista, johtuen kiusaamisesta. Kävimme vaikka missä lääkärillä ja mitään ei löytynyt. Vasta kun kyseinen henkilö pyysi anteeksi, kivut loppuivat. Siinä vaiheessa se oli jo jättänyt jäljet. Sen kaiken lisäksi minua myös syrjittiin ja pojat haukkuivat.

Vuosi tämän jälkeen, kun tajusinkin painosta jotain, aloin todellakin pitämään itseäni lihavana. Aloin laihduttaa, söin salaattia ja liikuin kuin hullu. Painoni laski kolmessa viikossa yli 5 kiloa. Olin alipainoinen. Sen lisäksi riitelin vanhempieni kanssa enemmän kuin koskaan ennen. Kävin koulukuraattorilla pakotettuna, mutta en halunnut puhua syömisestäni.

Vanhempieni kanssa asiat järjestyivät, mutta syöminen oli ongelma. Äitini alkoi epäilemään minulla masennusta. Ja oli oikeassa. Olin monta kertaa miettinyt viiltelemistä. En tiedä miksi, mutta joku siinä veti puoleensa ja tuntui oikealta.

Olin monta kertaa veitsi ranteella, mutta ensimmäisen kerran kun olin viiltämässä kuulin Sannin kappaleen Prinsessoja ja astronautteja radiosta ja purskahdin itkuun. En vain pystynyt, se kappale auttoi purkamaan painetta. Se on surullinen kappale, mutta en tiedä mikä siinä on, että se purkaa ahdistusta melkeinpä samaan tyyliin kuin nykyään Nikke Ankaran Värifilmi. Puhuin asiasta parhaalle ystävälleni ja hän auttoi minut pohjalta.

Vieläkin Prinsessoja ja astronautteja on minulle ahdistuksen ja paineenpurkamisen kappale. Itken sille melkeinpä joka ikinen kerta. Masentuneena ajattelin vain, että maailma on parempi paikka ilman minua ja haluan pois. Halusin vain että kaikki se loppuu, halusin jonkun joka lohduttaa. Mutta sieltä noustiin ja ollaan takaisin pinnalla. Elämästä on opittu ja se mikä ei tapa vahvistaa. Ne ajat kulkee aina muistoissa ja muistuttaa siitä, ettei koskaan pidä luovuttaa. Aina on jokin keino.

Ajat vaihtuu ja viisarit liikkuu. Iho vanhenee ja kasvot muuttuu. Ennen syötiin lettuja, nyt lasketaan kaloreita. Kesä -96 polvet ruvella taloyhtiön hiekkalaatikolla. Äiti liimasi laastarin kun itkin, sanoi: ”Anna mä puhallan, anna mä puhallan, anna mä puhallan.” Kuka puhaltaa nyt?