Paska lapsuus toi paskan tulevaisuuden

Nimimerkki: Outolintu (16)

Mä olin tosi nuori, kun mun elämä alkoi mennä vituiks. Mä olin about 4 v., kun mun vanhemmat päättivät kasvattaa mut ”kurikasvatuksella”. Mä aloin pian ymmärtää, että jos mä en tee niin kuin ne sanoo, ne käyvät käsiksi fyysisesti. Uhkailua ja kiristystä. Karkasin ( tai yritin karkaa) kotoa pari kertaa, mutta en uskaltanut sen jälkeen, koska pelotti että vanhemmat satuttaisivat taas. Sitten alkoi eskari. Mulla ei silloin ollut juuri mitään käsitystä siitä, mikä on ”ystävä”. Skippaan nyt loput siitä.

Sitten mulla todettiin lievä hahmotushäiriö ja että oon fyysisesti hidas kävelijä. Aloitin apukoulun, koska mua ei voitu siirtää muiden kaa samaan aikaan eskarilaisten kanssa ykköselle. Siellä sitten sain yhden kaverin, joka oli silloin super kiva, mutta sen vuoden jälkeen menin toiseen kouluun ykköselle. (Vuoden myöhässä)

Kun sitten vuosi alkoi luulin, että voisin saada tästä koulusta uusia kavereita, mutta näin ei ollut. Sen sijaan mua alettiin kiusaamaan, koska yksi poika mun luokasta pussasi mua kesken kaiken, kun me mentiin sisälle. Ja kaikki näki. Koko sen vuoden mä kuuntelin, kun mua härnättiin kysymyksillä ja syrjittiin. Pahinta oli se, kun kerran välkällä mä vaan seisoin juttelemassa tän kyseisen pojan kanssa ja sitten lauma rinnakaisluokkalaisia ryntäs paikalle ja alkoi pilkkaamaan ja nauramaan meille. Ne teki suljetun ringin ja pyöri ympäri pilkaten ”sä ja se yhteen sovitte huomenna menette pussauskoppiin , sieltä kuuluu riks raks lapsia teillä satakas”.

Kakkosen jälkeen mä siirryin normiluokkaan, mutta sinne tuli muitakin uusia tyyppejä. Erityisesti pari ärsyttävää tyttöä. Tällöin mä tiesin, että sillä luokalla oli mun kiusaaja ja että nyt se vasta menikin päin helvettiä. Se ensimmäinen tyttö oli ihan kamala ja teki kaikista muista tytöistä sen kaltaisia ja se ja mun kiusaaja olivat kuin bff ja ne vei multa sen yhdenkin kaverin, joka oli aluksi ollu tosi kiva mulle. Silloin mä tiesin että oon yksin. Niin kuin totaalisesti yksin. Ne vielä jättivät mut ulkopuolelle ja niiden joukossa olivat kaikki ne tyypit, jotka jäivät mun kanssa samalle luokalle. Mukaan lukien mun apukoulun ”kaveri”. Mä tunsin itseni hylätyksi ja täysin ulkopuoliseksi eikä kukaan osannut auttaa millään tavalla tai edes halunnut auttaa.

Nelosella mua toisinaan nöyryytettiin toisten luokkalaisten nähden ja palatessani kolmoselle oli selvää, että kukaan ei välittänyt musta eikä kukaan huolinut mun seuraa. Nelosella aloin salata pahan olon, kirjaimellisesti loin ystävät mieleeni, jotta en näyttäisi sirulliselta, ettei toisilla olisi aihetta kiusata mua siitäkin. Samaan aikaan sinä vuonna mun kiusaaja käytti mua hyväksi niin, että annoin sille kaikkee materiaa, mutta se ei antanut koskaan mitään takaisin. Ja mitä tulee syttäreihin, kukaan ei juurikaan tullut mun synttäreille, mutta mä menin hänen synttäreille ja yhden toisenkin paskanaaman synttäreille. En vieläkään ymmärrä miksi kukaan ei tullut mun synttäreille, vaikka olin nähnyt vaivaa tehdä kortitkin kaikille. Siispä vietin yleensä synttärini yksin, TÄYSIN yksin.

Vitonen ja kutonenkin meni yksin, vaikka mulla oli pari vuotta nuorempi kaveri. Sain kutosella palkinnon olemisesta sovittelija ja hymypatsaankin, mutta se ilo minkä sain ja uskoin voivani auttaa muitakin oli kaikki turhaa. Kukaan ei silti välittänyt. Menin ylä-asteelle siinä toivossa, että joku voisi olla mun kaveri ja sain yhden kaverin, mutta se vaihtoi pian koulua ja mä jäin taas yksin. Koko vuoden aikana ei sitten tullutkaan mitään positiivista musta. Päinvastoin syrjinnän lisäksi mua alettiin kiusaamaan myös ulkonäön takia. Mua haukuttiin päin naamaa rumaksi ja huudeltiin ” missä sun poikaystävä on??!”. Mä turhauduin pian mun ulkonäköön ja menin melkein anorektisen laihaksi, vaikken koskaan ollutkaan mitenkään pyöreä. Ja mä myöskin aloin vihata mun kasvoja vielä enemmän.

Koko kasinkin olin yksin ja mikään ei muuttunut paitsi mun ”poikaystävä”, jota mulla ei koskaan edes ole ollut, alkoi kiusata mua haukkumalla mua ”pöllöksi”, koska valinnaisessa aineessa oli pitänyt pakollisen esitelmän pöllöistä, koska rakastan lintuja. Sanoin sitten yhdelle ärsyttävälle pojalle siinä luokassa, ”että etkö todellakaan tiedä mikä on kirjekyyhky? Kvg.” Ja se kai sitten otti nokkiinsa siitä ja alkoi kutsua mua sen toisen kanssa ”pöllöksi”. Se joka otti siitä ekana nokkiinsa jopa esitti pöllöjä mun edessä, kun kerran kävelin ohi. Nöyryyttävää.

Sitten tuli ysiluokka ja kaiken piti mennä hyvin niin ei sitten vahingossakaan. Se meni vielä pahemmin kuin luulin. Kotitaloustunnilla kerran, kun piti tehdä jotain vitun leipää, jonka piti olla vitun ohutta, niin koska olen hahmotushäiriöinen, niin tein sen päin vittua ja kaikki rinnakaisessa keittiössä olevat alkoivat nauraa mun tavalla tehdä sitä kun lätkytin sitä, vaikkei pitänyt. Sen jälkeen en edes koskenutkaan taikinaan. Lopulta en voinut olla niillä tunneilla enkä edes liikuntatunneilla, koska olin aina ulkopuolinen ja ei-haluttu.

Ysiluokkakin sitten loppui, mutta mulle jäi syvät arvet syrjinnästä ja haukkumisesta. Kukaan ei koskaan auttanut, kukaan ei nähnyt eikä välittänyt. Vanhemmat ja opettajat yrittivät auttaa, mutta ei niistä apua ollut. Kaikki vain meni paskaksi. Kotonakin toisinaan vain rankaistiin väkivallalla enkä koskaan itse kiusannut ketään.

En koskaan saanut kokea, millaista on saada oikeita kavereita tai nauttia elämästä kunnolla tai olla murehtimatta tulevaisuutta tai huomista koulupäivää. Nykyään mulla on paniikkihäiriö ja olen niin arka, etten edes poistu (paitsi kun on pakko) lähiöistä jossa asun. Tahdoin vain kavereita ja olla onnellinen. Tai olla edes jotain arvokasta jollekin.