Päivittäinen annos onnea

Nimimerkki: punainenbanaani (15)

Pidin lapsena olemisesta. Rakastin koulua ja oppimista, kavereita, urheiluharrastuksia. Elämä maistui silloin makoisalta. Moni asia on muuttunut. Asuinpaikka, hiusten väri, harrastukset, unelmat, ystävät. Lisäksi olen 40 senttiä pidempi. Me muutettiin kun olin 11. Toisin kuin veljeni, olin innoissani. En ollut aiemmin muuttanut ja pieni kylä alkoi ehkä jo kyllästyttää. Saisin uusia kavereita sekä uuden, isomman huoneen. En yksinkertaisesti nähnyt syytä, miksi mikään voisi mennä pieleen. En vieläkään tiedä syytä.
Alku oli vaikeaa, koulussa itketti. Moni asia tuntui vieraalta, enkä ollut läheinen vanhempieni kanssa. Muistan ajatelleeni, etten kuulunut tänne. Ikävöin kavereita ja näin unia vanhasta kodista. Tuntui jatkuvasti pahalta, mutta niin sen kuuluikin. Muutos sattuu aina, mutta pian se helpottaisi. Ulospäin kaikki näytti hyvältä: Oli kavereita, oli tarmoa tehdä kotitehtävät. Ruoka maistui. Siksi kukaan ei olettanut minun voivan huonosti, ja sinnittelin ala-asteen loppuun.
Yläaste tuntui uudelta alulta. Asiat muuttuisivat, parempaan. Olin toiveikas. Kesänä ennen yläastetta, sain öisin itkuisia kohtauksia. Ne kestivät ja kestivät, enkä saanut henkeä. Yläaste oli alkanut pelottaa. En ajatellut olevani valmis.
Viisi päivää sitten sain peruskoulun päättötodistuksen. Vihdoin. Kaikki kolme vuotta oli tuntunut mahdottomalta taistelulta. Ysin alussa en enää jaksanut, ja naksahdin. Elämä ei ollut enää pitkään aikaan tuntunut miltään. Katkaisin välit niihin vähiin kavereihin, joita minulla oli. Lopetin hiihtoharrastukseni, jossa olin kilpaillut. Värjäsin hiukset punaiseksi ja aloin ryypätä. Olin 14. Aiempi ajatusmaailmani oli tiessään, ei minusta tullutkaan absolutistia. Eikä huippu-urheilijaa.
Jossain kohtaa en enää sietänyt itseäni. En tunnistanut itseäni. Halusin apua. Menin koulun terveydenhoitajalle, sieltä koulupsykologille, sitten koululääkärille, sitten mielenterveys- ja päihdepolille. Koululääkäriltä sain masennus- ja paniikkihäiriölääkkeet. Kävin terapiassa, mutta en saanut kenenkään kanssa yhteyttä. En saanut purettua asioita. Lääkärini ei tuntunut ymmärtävän. Potilaskeskustelun jälkeen sain lähetteen nuorisopolille. Lääkkeitäni vaihdettiin ja lisättiin. Ominpäin vähensin niitä, mitä ei saanut tehdä. Lähdettiin taas alusta.
Oli aika, jolloin halusin laitokseen. Halusin pois kotoa, kotona oli mahdoton parantua. En ollut tarpeeksi sekaisin päästäkseni sinne. Päätin viillellä, jotta saisin enemmän apua. En saanut. Nyt olen paranemassa, ainakin toivon niin. Olen saanut jollain tapaa taas itsestäni kiinni. Luen kirjoja, rakastan taidetta. Olen vähentänyt alkoholia. Olen luvannut, etten enää koske terään.
Hain 70 kilometrin päähän taidelukioon aloittamaan taas alusta. Jälleen kerran olen toiveikas, valmiina aloittamaan alusta. Ihan niinkuin yläasteelle mentäessä. Nyt toivon, että asiat menevät eri tavalla. Aion tehdä töitä tullakseni paremmaksi. Aion saada paremmat välit vanhempiini. Aion tulla ihmiseksi, joka haluan olla. Aion kohdata vastaantulevat haasteet ja pitää tavoitteistani kiinni. Ensimmäistä kertaa haluan tehdä niin.
En tiedä pääsenkö koskaan lääkkeistä eroon, en tiedä tulenko ikuisesti käymään terapiassa. En tiedä, onko se edes tärkeää. Haluan nauttia ja olla onnellinen, koska elämä on vasta edessä.