Lahjoita
Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

Onks se normaalii?

Nimimerkki: Sekasi?! (12)

Ähh kaikki on nii sekavaa et mä en ees tiedä mistä alottaa. Rupesin vaan miettimään että ku ihmisillä on kaikennäkösii traumoi ja muita asioita jotka on tapahtunu aikoja sitten ja haittaa edelleen niide elämää vakavasti nii minkä takii mä pääsen kaikesta yli nii helposti ja onks se ees normaalia? Jos mä nyt annan muutamii esimerkkei nii vanhempien kanssa on usein ollu kaikkee varsinki iskän, se on huutanu mulle ja vääntäny jollain meiän vessan oven lukon rikki ku lukittauduin sinne ku se huus mulle
ja huusin sieltä kaiken äänen mitä musta lähti nii että naapuritki varmasti kuuli, istuin siellä ja huusin vaan että mee pois mee pois mee pois ja itkin niin etten saanu henkee.

Meiän perhees on muutenki tosi paljon ongelmii ku iskä puhuu meille tosi vähän on usein työmatkoil ja muuten istuu vaan sen huonees tekee töitä, en mä kyllä haluukkaan sille puhuu, se on hirvee ku se aina huutaa ja puuttuu pienimpiinki asioihin niinku vaikka siihen miten en saa syödä mitään ku ei oo ruoka-aika. kans paljo mitä on jääny mieleen on ne tilanteet ku frendit jättää ulkopuolelle ja pettää luottamuksen kerta toisensa jälkeen, oon kans kokeillu kaikennäköstä, en päihteit ollenkaa mut yks hirttäytymisyritys takana, viillelly oon moneen otteeseen ja kans tahallaan ollu syömättä koko päivänä. Ei se varmaa oo ees normaalii ku oon kuitenki vasta 12 ja tällästä se on ollu jo varmaa vuoden. En oo puhunu kenellekkää vaikka äitiki on huomannu niitä arpia mun käsissä ja yrittäny puhua ja hyväähän se kai tarkottaa mut se on hirveen ahdistavaa puhuu siitä. En haluu joutuu minnekkää laitoksee tai mielisairaalaa tai mikä ikinä onkaa nii en haluu puhuu kellekkää terapeutillekkaa tai mitää. Tää kaikki kuulostaa niin hirveeltä mut jotenki oon vaan saanu tän kaiken puristettuu kasaan ja pidettyy mun pään sisäs.

Tohon en ees kirjottanu kaikkee koska muistan hyvin et paljon muutaki on tapahtunu, viime kesä oli iha hirveetä aikaa, mut silti elän iha normaalisti nyt, tai no nii mä ainaki luulen, ei kaikki tää vaikuta mun elämään mitenkää enkä saa hirveetä paniikkikohtausts ja rupee itkee ku jotain asiaan liittyvää mainitaa niinku muut. Onks siin jotai väärää
vai eiks mun ongelmat sit ees oo nii pahoi? En tiiä. Mut sit joskus vaik illal myöhään ku makaan mun sängys ihan hiljaa tai jos kuuntelen jotai surullist musiikkii ja oikeen keskityn niihin lyriikkoihin nii siitä tulee mielee joku hirvee asia ja yhtääkkii oon taas siin samassa pisteessä et itken kunnes en saa happee ja tuntuu siltä että pitäis vaa kadota maapallolta just ja heti. En ymmärrä itekkää miten se voi muuttuu nii nopee. Sit yhtääkkii lopetan itkemisen tyhjästä ja oon sillee hetkone miten mä ees itkin noi paljoo ei tos oo mitää itkemist. Niinku kadotan vaa yhtääkkii sen tunteen enkä enää pysty ees kuvitella millast se oli just 2 minuuttii takaperin. Joo. Vähän outoo eiks? Nii että luulen et täs on joku ongelma eihä normaali ihmiset käyttäydy näi.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentit

(1)

Location

Häilyvä haamu auringonnousussa

22.05.2022 19:06:15

En tiedä yhtään, miten sulla menee. Toivottavasti hyvin.
Kotona pitäis olla turvallista, aikuisiin pitäis luottaa.
Kakstoista on pieni ikä, mutta kokemuksesta tiedän, että se tuntuu pitkältä. Aika venyy pitkäksi ja kulkee hitaasti.
Joskus tuntuu, että haluaa pois, että maailma ei halua.
Totuus on, että maailma ei hylkää tai vihaa ketään. Se ei vain välitä.
Ja koska se ei välitä, siellä voi tehdä mitä haluaa.

Itse olin aikanaan saman tyyppisessä tilanteessa. Mun oma keinoni oli paeta, paeta ja paeta. Nettiroolipelit oli mun juttu, koska niissä sai olla jotain muuta. Kirjat kanssa, koska niiden avulla saattoi lähteä liikkumatta minnekään.
Sun kannattaa etsiä itselles jokin, jonka avulla paeta. Tai ei ehkä paeta, mutta paikka, josta hakea apua.
Jos haluut fyysisesti pois, muttet osastolle tms, mee nuorten taloille (niitä löytyy, kun googlaa), kirjastoon tai vaikka koululle.
Etsi aikuinen ja pakota se puhumaan.
Ehkä turvallisin on koulukuraattori tai -psykologi, kun niillä on myös vaitiolovelvollisuus (eli ne *EI* saa kertoa sun kertomuksias esim. sun vanhemmille ilman sun lupaa).
Niillä voi myös käydä koulupäivän aikana, jos pelkäät, että sulle suututaan, koska et tullu suoraan koulusta kotiin.
Koko sydämestäni toivon, että löydät elämääs valoa, jonka avulla selvitä.

Ps. Partio on turvallinen harrastus, jonka retkillä pääsee kauas, kauas pois ja saa uusia kavereita ja luotettavia tyyppejä elämään. Ihan vaan jos itse tarviit jotain tällasta. On auttanut allekirjoittanutta, siks tän mainitsen :'D