Oman koiran menetys
Nimimerkki: Miettelijä (11)
En ollut vielä aikuinen, vaan olin vasta 11-vuotias tyttö. Äitini ja isäni riitelivät paljon, joten he päättivät erota. Tiesin, että isäni muuttaisi jonnekin lähelle, mutta se ei lohduttanut lainkaan. Koira tulisi meille joskus hoitoon jne. Mutta tieto siitä, että koira ei olisi enää luonani kun olisi vaikeaa. Tieto siitä ettei se enää odota minua koulun jälkeen ja tieto siitä, että se ei kuuluisi enää jokaiseen päivään elämässäni.
Ystäväni olivat surullisia puolestani, mutta eivät lohduttaneet tai edes yrittäneet auttaa minua unohtamaan koiraani. Kukaan ei yrittänyt auttaa minua unohtamaan sitä koiraa edes pieneksi hetkeksi, eikä kukaan lohduttanut kun oli vaikeaa. Tiesin, että se oli äidille rankkaa eikä hän edes halunnut puhua erosta tai koirasta. Jouduin selviämään aivan yksin, mutta miettiessäni paljon asioita tuntui, että ehkä näin oli parempi. Toivoin tuossa tilanteessa vain yhtä asiaa. Että koira jäisi meidän kanssa. Onneksi omat mietteet, kova kuori ja erakko-ominaisuuteni auttoivat minut jaksamaan.
Sitten tulin koulusta. Huusin koiraa, mutta valjaat olivat poissa. Tiesin, että se oli lähtenyt. Tuossa tilanteessa en voinut muuta kuin itkeä. En saanut jättää sille hyvästejä ;(
Tämä oli tässä.
Kommentit
(1)
Deer
14.06.2016 16:24:05
Ymmärrän sinua! Olin itse muutaman vuoden nuorempi kuin sinä, kun oma koirani kuoli. Vanhempani olivat eronneet ja olin hyvin yksinäinen koska koira asui toisen vanhemman luona, minä toisen. Koulussa olin kiusattu, koirani oli siis ainoa ystäväni. Koira oli minua aina vastassa kuten sinuakin oli ja kerran se ei enää tullut vastaan, ei hyvästejä, ei mitään. Vain tieto ettei koiraa enää ollut olemassa. Minua lohdutti äitini, muuten olin yksin asian kanssa ja häpesin suruani, ei sitä ikävää kukaan ymmärrä jollei ole itse kokenut. Tuosta on nyt lähes 20 vuotta, mutta kyllä sen koiraystävän kuva on seinällä vieläkin eikä siinä ole mitään väärää. Ystävä kuin ystävä, eläin tai ihminen.