Ne epämääräiset kolme pistettä
Nimimerkki: Minä joka kuvittelee kaiken (15)
Hei. Oon 15-vuotias tyttö ysiluokal. Viime luokil on tullu mietittyy, et ysiluokan jälkee voi vaa relata. Vihdoin. Et lukio olis helpompaa. Ja et tätä jokapäiväst turtumusta ei tarviis kestää ku vaa ysiluokan loppu. Mut nyt on tullu mietittyy liian pitkälle, ja rehellisesti sanottuna: mä toivon joka päivä, joka ikinen ilta, et mut haettas pois täält, et voisin päästä johonki muuhun maailmaa. Tai vaa nukkuu. Kuitenki vaa petyn joka päivä. Mä oon yksin koulus. Mul ei oo kavereit. Kasiluokal mul oli viel pari, mut erottii, koska meil ei ollu mitää puheenaihetta.
Tein muutama viikko sit masennustestin koulun vessassa. Tein myös ahistustestin. Vastaukset oli vaikee masennus ja ahistus. En oo kertonu kenellekää, koska yksinkertasesti en haluu ihmisten tietävän. Tosin mun toinen kaveri ties, et mul menee huonosti, mut välil must tuntuu, et se ei välitä eikä muista.
Välil vaa tuntuu, et kukaa ei välitä eikä haluu mua niitten elämää. Ei ees vanhemmat. Mä tykkään piirtää ja maalata. Käyn kuviskurssia ja haluun luultavasti aikuisena taiteilijaks. Mun vanhemmat tietää sen ja ne tukee mua kyl, mut välil vaa tuntuu, et koko suku, perhe ja maailma tykkää vaa mun veljestä ja siskosta. Ne näyttää paremmalta ja on extrovertteja. Mun kummitäti puhuu niille paljon ja mun sisko saa paljon taidetarvikkeita lahjaks ilman, et se pyytää niit. Yksinkertasesti mun suku vaa tuntuu tykkäävän niist vaa enemmän. Vaik mä yritän niin paljon olla parempi ihminen. Mä jopa saan hyvii numeroita.
Tuntuu, et mä en kuuluu tänne. Et mun ei pitäs olla olemas täs maailmas. Mä pelkään niin paljon sosiaalisia tilanteita ja ylipäätään muuta maailmaa. Mut toisaalt voiha se olla, et mä kuvittelen kaiken. Mun paras kaveriki sano niin. Joten joo, ehkä ne kolme pistettä siel lauseiden lopussa, halu sanoa jotain mut ääni pään sisäl sanomas et ei saa, öiset lankutukset sängyssä ku pitäs nukkuu, pienentyneet ruoka-annokset jotta laihtuisin, makaaminen sängyssä tuijottamas ku pitäs urheilla, vanhempien kiivaat vaatimukset korvissa siitä mitä pitäs tehä mut jonka yksinkertasesti unohtaa vähäsen motivaation takia, hetket yöllä ku haluis vaa nukkuu koska väsyttää mut ei pysty ja valvoo sen takia tunteja, yöt jollon nukkuu pätkittäisesti ja aamulla ku kello on jo melkein kakstoista haluis vaa jäädä sänkyy mut ei saa, 15 minuutin välkät koulussa 20 asteen pakkessa takki auki ohut t-paita takin alla , pettyneet katseet muiden silmissä, ahistuksen 50 metriset aallot ku mä ajattelenki kutsuntoja jotka saattaa tulla pakollisiksi myös tytöille ja minuutit ku haluis huutaa sen kaiken ääneen mut ei vaa pysty koska ääntä ei tuu. Joo, ehkä se kaikki on vaa kuviteltua, pienistä ruoka annoksista haluun pysäyttää aika koska seuraavat vuodet on liian ahistavia edes ajatella.?
Kommentit
(2)
material gurl
28.02.2022 19:25:31
Ihana kirjotelma. Paljon tunteita ja ajatuksiaherättävää kieltä. Entä jos siirtyisit kuvataiteesta toiselle alalle, kirjallisuus? tai hei, entä musikaalisuus! Anna luovuuden viedä<3<3<3
Toi, et tuntuu ettei ketään kiinnosta on aina väärin. Aina. Vähintään yhtä henkilöä kiinnostaa, mutta maailmassa tuomitaan liian helposti kaikista teoista, joten kukaan ei halua tuoda empaattisuuttaan julki. Itsellä on kavereita, jotka turvautuu mun apuun, mutten aina tiedä mitä sanoa, koska itsellänikin on omat stressinaiheet ja ongelmat.
Mun silmiin sun perhe vaikuttaa yhtenäiseltä. Oon hyvin pahoillani, jos sain väärän kuvan. Kannattaa puhua sun tunteista vanhemmille ja sisaruksille. Itsellä oli nimittäin täysin samaa, kun vuotta vanhempi isoveli meni lukioon, töihin, menestyy urheilussa ja hankki oman skootterin yms. kun ite taas oon vasta pikku mitätön ysiluokkalainen. Juttelin perheelleni ja nykyään mua ylistetään sarkastisesti ja isoveli pahastuu leikillä<3 (kaikki siis hyvin!). Kaikissa sieluissa kuitenkin on omat vahvuudet ja puolet, joita toiset ei omista. Sussakin on sellasia piirteitä, ehdottomasti! Pidä niistä kiinni!
Opot on kans hyviä tyyppejä, jolle voi puhua. Tsemppiä yhteishakuun, tee oikeita valintoja! :)
Samaistuja
20.03.2022 09:16:00
Moi. Kuvaamasi kertomus elämästäsi kuulostaa hyvin paljon omalta nuoruudeltani. Olen läpikäynyt samoja ongelmia kanssasi; syömishäiriö, yksinäisyys, masennus ja ahdistus. Samaten olen aina rakastanut kuvataidetta, ja nyt hakeutumassa taidealalle.
Sosiaalisten tilanteiden pelkääminen on oikea ongelma, vaikka ne pelottavat mielikuvat olisivatkin vain kuvitelmaa. Ei kuitenkaan hätää, sillä kaikesta on mahdollista päästä yli. Nuorempana aloin tärisemään ja sydämeni hakkasi, jos jouduin vastaamaan tunnilla opettajalle, ja aloin dissosioimaan tuntemattomien ihmisten puhuessa minulle. Ainoa keino käsitellä tunteitani oli päiväkirjan kirjoittaminen, sillä minulla ei ollut ystävää, jota olisi kiinnostanut auttaa. Minulla ei ollut silloin myöskään uskallusta avautua perheelleni, vaikka se olisi voinut olla hyväksi. Yksi suuri voimanlähde oli myös motivaatiopuheiden seuraaminen netistä. Myöhemmin tulin uskoon ja kävin seurakunnassa, jossa ihmiset ovat usein avoimia ja lämpimiä. Seurakunnassa voi käydä vaikkei olisikaan uskossa. Sieltä löytyy usein välittäviä ihmisiä.
Oletko sinä kokeillut päiväkirjan kirjoittamista? Oletko puhunut perheellesi vaikeista tuntemuksistasi? Se voi tuntua aluksi hyvin hankalalta, mutta se voi olla myös vapauttavaa ja lähentävää. Sinä olet hyväksytty sellaisena kuin olet. Kaikki tunteet ovat sallittuja, eikä niissä ole mitään häpeän aihetta. Sinä et ole millään lailla viallinen, kun koet tällaista.
On oikeasti mahdollista, että lukion tuoma uusi ympäristö voi muuttaa kaiken. Uudet ihmiset ja uudenlainen energia ympärillä mahdollistaa uusiutumista. Itselläni kävi niin, että masentavien yläastevuosien jälkeen sain ensimmäistä kertaa kavereita, jotka olivat samanhenkisiä ja joiden kanssa oli turvallista olla oma itsensä. Toivon sinulle samaa. Lukiossa on muutenkin paljon sallivampi ilmapiiri kuin yläasteella. Yksi hyvä keino pelon voittamiseksi on olla voittamatta sitä. Hyväksyä se, että pelkää. Ymmärtää, ettei pelkäämisessä ole mitään väärää. Silloin se usein katoaa, koska pelkäämme itse pelkotilaa, joka meissä aiheutuu. Kaikki pelkäävät joskus jotain.