Musta tuli Kade

Nimimerkki: kateusnuori (17)

Oon nyt 17 vuotias poika. Asun mun vanhempien ja koiran kanssa. Äiti on aina ollut läheinen, mutta välit isään on ollu huonot pienestä koska olen herkkä ihminen ja katkeroiduin siitä että isäni huusi minulle jos suuttui. Minua kiusattiin koulussa koska olin erilainen. Pelkäsin kaikkia poikia varsinki mopojonneja. Mulla on todettu 6 vuotiaana asperger piirteitä ja lapsena ne näkyi tosi selvästi mutta nykyään ne näkyy siten että takerrun epäkohtiin ja ahdistun.
Tutustuin 8lk yhteen poikaan. Sillä oli hieno talo, sisaruksia, lemmikkejä ja lyhyt koulumatka. Tosi hyvä elämä. Olin ennenkin vertaillut itseäni muihin mutta se paheni sen jälkeen kun meistä tuli kavereita. Kaverini oli minua ainakin 20 cm pidempi. Olin silloin jotai 155 cm ja olin 14. Tajusin olevani lyhyempi kuin muut. Minun elämä oli ihan erilaista kuin oisin halunnut ja masennuin monista asioista mistä on aika käsittämätöntä masentua. Siitä etten saanu leikkimökkiä pienenä vaan jouduin rakentaa pihan romuista majoja jotka äiti halusi purkaa. Minulla ei ollut sisaruksia vaikka halusin. Vaikka ihmiset sanoo että sisarus on taakka niin pahempaa minulle olisi se että joudun elämään yksin vanhempien kanssa. Kukaan muu ei ymmärrä millaista niiden kanssa on.
Rupesin jo pienenä haaveilemaan että aikuisena menen naimisiin ja saan lapsia ja annan niille sen elämän mitä en saanut. Sitten jossain vaiheessa tajusin tykkääväni pojista ja menin todella sekasin. Pelkäsin etten voi saada perhettä. Tajusin vasta pari vuotta sitten olevani Bi seksuaali ja hyväksyin sen. Vanhemmille en kertonut koska en halua seurustella pojan kanssa vaikka rakastaisin sitä. Joka päivä minua masentaa olla kotona ja nykyään minua piristää vain jos joku unelma toteutuu. Kaipaan todella paljon entistä kouluani vaikka minua ahdisti silloin myös, minulla oli ihania kavereita joiden kanssa koulunkäynti oli mahtavaa.
Minulla ei ole syitä lähteä kotoa pois vaikka haluan. Tahtoisin nähdä kavereita mutta kukaan ei voi olla koulun jälkeen. Joskus mietin että pitäisi katkaista kaikkii välit ja eristäytyä tästä maailmasta. Joka päivä valitan siitä että jokin asia ei ole niinkuin haluan ja haaveilen maailmasta jossa voisin olla onnellinen. Minulla on syitä olla onnellinen mutta en osaa olla onnellinen. Haluan pois kotoa, aloittaa uuden elämän jossain. Joka päivä ahistaa ja joskus masentaa paljon. Toivon että jonain päivänä vielä olisin onnellinen. Mutta sitä ennen tulee vielä paljon päiviä mun makaan sängyssä ja vihaan elämääni ja itseäni. Olen ehkä komea mutta en pidä siitä että näytän 13 vuotiaalta. Olen tosi väsynyt ja koulussa en jaksa enää hymyillä..
Oottelen vaan vuotta 2021 jolloin haluan matkustaa ja tehdä kaikkea sitä mistä nautin. En tiedä toivunko koskaan siitä että millaiset kortit minulle jaettiin.. Äitin mielestä en ole masentunut. Minua ei ole autettu. Vaikka saatan välillä hymyillä niin aina kun ajattelen mietin vain epäkohtia. Pitäisi olla ilonen että on terve ja ettei lapsena ollut väkivaltaa mutta silti asiat vaivaa.. Lapsena minulla oli vain muutama kaveri, nykyään enemmän onneksi. Kateuden tunne tulee kun nään onnellisen perheen jossa on enemmän kuin yksi lapsi tai pitkät pojat kävelee jossain. Tai jollain on hyvät välit sisaruksen kanssa. Osaan olla onnellinen toisten puolesta mutta olen romuna siitä etten saanut asioita joita eniten halusin ja tarvitsin.