Mun tarina Tarina

Nimimerkki: Broken.girl (13)

Oon 14-vuotias tyttö ja oon ollu tosi onnellinen aina, pieni hymytyttö. Tähän kuitenkin tuli muutos 10-12 vuotiaana. Mua kiusattiin nelosluokalla. En voi sanoa et se olis isoa, koska pari tyyppii kiusas ja muut nauro. Silti en ollu mitenkään yksinäinen tai kyllä mulla oli kavereita. Mutta nekin oli kiusaajan puolella, ne nauro sen vitseille, jotka kohdistu muhun (varsinkin mun painoon). Kyllä mä tulin monta kertaa itkien kotiin, mutta kyllä koulussa oli hyviäkin hetkiä.

Viiltelin ekan kerran 12 vuotiaana, koska purin siihen jotenkin ahdistusta, Henkinen kipu muuttui fyysiseksi kivuksi ja silloin se oli helppo ymmärtää ja sain luvan itseltäni itkeä. Kun pääsin 8. luokalle perheessä alkoi ongelmat ja se näkyi jollain tapaa myös koulussa, sillä sain paljon lintsausmerkintöjä + wilma täytty huonoista merkinöistä + jouduin puhutteluun kaikkin kuraattojen kanssa + päihteet tuli elämääni +  viiltely tuli elämääni + bulimia tuli elämääni + sossut tuli, okei nyt lopetan, mutta toivottavasti tajusitte. Kaikki paska yllätten iski minuun. Ja se tekee tästä vielä kauheemman, että minulla ei ollut yhtään kavereita koulussa. Ehkä joitain joille voi sanoa moi. Mutta kun olin masentunut olin yksin välkät vessassa, kyllä kuulitte oikein, vessassa! Siellä viihdyin ne 15 min ja 30 min välkät.

Pari tyyppiä koulusta ehti sanoa että ”häivy” tai ”sua ei kaivata” tai ”kuka sua kaipais” se oli iso juttu minulle ja se muutti sosiaalisen puolen minusta, koska olin hymytyttö ala-asteella ja yhtäkkiä masentunut paska, joka vihasi itseään. En ole ikinä ollut mikään suosittu koulussa eikä minulla ole ikinä ollut parasta kaveria. Joku opettaja sano, että ei ole pakko olla, mutta hän ei sanonut, että se on oikein, että olen aina yksin ja kaikki vihaa minua.

Kaikki tuntui minusta turhauttavalta. Koulun jälkeen menin suoraan kotiin, vaivuin uneen tai itkin ahdistuksen pois. Viiltelin tai katsoin somesta, kun luokkalaiseni on ulkona eikä mua oo kutsuttu pitämään hausakaa. Kyllä, jos pysytte perässä niin olin juuri se maanvaiva, jota kukaan ei kutsunut ulos, juhliin yms. tai sanonut moi käytävällä.

Olen aina haaveilut ”sielun siskosta”, mutta kaikki vihaa minua. Olen vielä tässä pisteessä, joten miten pystyn jatkaa tätä tarinaa? En mitenkään, mutta en luovuta koska olen vasta 14 ja tulevaisuus edessä.