Mun tarina päiväkodista – 7 luokkaan

Nimimerkki: Masentunu (13)

Alotetaan nyt vaikka ihan sielt päiväkodista.
Kaikki oli ihan hyvin ainoo ongelma oli et mun veli oli masentunut ja osastolla. Mulla oli tosi kova ikävä sitä aina ja ikävä vaa kasvo kun hän lähti lastenkotii sillon ku olin 7 aggressiivisuuden ja masentuneisuuden takia. Syy miksi näitä hän joutui kokemaan oli kiusaaminen.
Samaan aikaa aloin pelkää et ku alotan koulun ni muaki aletaan kiusaamaan. Näin myös tosi usein painajaisia ja pahin niistä oli ku mun iskä tapetaan kahvien kaatamisesta. Iskä oli ja on aina ollu mulle se tärkein ihminen ja oon aina sellane pieni isintyttö. Siitä siis pieneiden virheiden pelko ja epävarmuus kaikesta.
Eskari meni ihan hyvin olin vähän jännittyny. painaiset väheni mut silti jatkui.
Koulut alko pelkäsin et mua aletaan kiusaamaan, mut en kertonut kellekkään. En kai vaa uskaltanu. Ja sieltähän se kiusaaminen alkoi. Ei tosiaan ollu kivaa ja itsetunto meni alas. En esim. uskaltanu mennä mun kummin reppuselkään, koska pelkäsin et oon liian painava. Tutustuin yhteen ihanaan ihmiseen joka on vieläkin mun "sisko". Mulla oli myös toinen "kaveri", mut hän valehteli kokoajan, siitä siis lähinnä luottamusongelmat. Kiusaaminen jatku 2 lk loppuun. Enkä uskaltanu kertoo siitä kenellekkään.
Kesäloma alkoi ja asiat kusi aivan täysin ku vanhemmat eros. Ainoo hyvä asia oli, et kiusaaminen loppu ku muutin eri kaupunkiin äidin, siskon ja veljen kanssa. Aloin näkemään iskää joka toinen viikonloppu ja se rikko mut ihan täysin ja aloin näkemään taas painajaisian joka yö. Itsetunto oli alhaalla, luottamusongelmat, pienien vierheiden pelko ja epävarmuus aiheutti sen et mun oli vaikee saada kavereita mut onneks ne oli tosi sosiaalisia ja otti mut mukaa vaikka olisinki ollu tosi hyljeksivä niitä kohtaa ja puolet niistä on mun parhaita kavereita edelleen. 
4 lk mun asiat lähti tosi paljon laskuun ja itsetuhoisuus tuli kuvioihin. Ketään siis ei tiennyt vieläkään mun sisäisestä helve*****. Sama rata jatkui 5. tammikuuhun kun näin paljon painajaisia ja viillot alkoivat menemään syvemmiksi.
Lopulta yritin pahinta mahdollista ratkaisua 5 luokan keväällä vappuna. Otin lääkepurkin käteen ja vedin ne kurkusta alas. Heräsin aamulla oksensin KAIKEN ruuan ja nesteen pois. eikä mikään pysyny myöskään sisällä. 3 päivän hikoilun ja oksentelun ja mietinnän jälkeen uskalsin kertoa äidille siitä. En kertonut mitää enempää. Lähettiin samantien päivystykseen. Siellä oltiin hetken aikaa ja sitte Turkuun teholle pillit päällä. Mulle kerrottiin siellä heti ensimmäisenä että nyt sä oot aiheuttanu tilantees ihan itse ja oot ihan jäätävän itsekäs. Sain myös kuulla et olisin luultavasti kuollu päivän sisässä jos en olis kertonut äidille.
Olin siellä ehkä 12 tuntia ja tilanne todettiin nii vakavaks että mut sitten vietiin pillit päällä Helsinkiin koska Turussa ei voitu tehdä tarpeeksi. Mut heti nukutettiin ja laitettiin joku höskä mun kaulaan et jos tila ois menny pahemmaks ni ois laitettu siitä kulke sitte jotain. Maksa-arvot lähti sitten laskuun ja olin siellä viikonlopun. Mut kuljetettiin takasin Turkuun ja siellä olin noin 2 viikkoa hoidossa. Sen aikana oltiin päätetty että mut laitetaan lasten psykiatriselle 2 viikoks mut olin siellä sitten yli kuukauden. En sielläkään puhunut. Mulla todettiin vaikea masennus ja ahdistuneisuus.
Pääsin heinäkuuksi kotiin ja viiltely lähti taas käyntiin ja googlettelin vääriä asioita ja mun veli käytti sitten mun konetta ja löysi mun hakuhistoriasta nämä jutut koska en ollut ilmeisesti tajunnut poistaa niitä. Lähettiin siis taas koulujen alkujen jälkeen osastolle. En puhunut sielläkään ja olin taas kuukauden kunnes mut päästettiin kotiin koska uskottelin kaikille, et oon ihan okei.
Mulla alko säännölliset käynnitt psykiatrilla ja osastolla. Joulun jälkeen mulla alotettiin terapia joka on vaa kuormittanu mua. Viiltely on jatkunu ja mikään ei oo helpottanu. Oon siis nyt 7 luokalla ja mun elämä menee aika huonosti. Ajattelen vieläkin itseni tappamista vaikka tiedän että se ei ole mikään vaihtoehto. Itsetuhoisuus on säännöllistä enkä osaa puhua kenellekkään. Terapeutillekkin jaksan uskotella jotai päinvastaista.
Mulla tulee säännöllisesti ahdistus ja paniikkikohtauksia. Kuulen omia ja oon melkein aina tosi poissaoleva. Koulu ei kiinnosta se tuo tosi paljon stressiä mut saan silti hyviä arvosanoja koska luen pakosta ja en haluu et äiti pettyy ku saan vaan jonkun kasin vaikka se onkin tosi hyvä. Ahistusta oon purkanut satunnaissiin tupakeihin ja viiltelyyn. Mulla on paljon kavereita, mutta tuntuu et oon silti yksin.
Opetus on että kertokaa koulukiusaamisesta, painajaisista, ja huonoista ajatuksista aikuiselle.