Mun tarina

Nimimerkki:

Olin aina ollu ujo lapsi, joka panostaa kouluun ja harrastuksiin yms. Ajattelin aina, että sellaisena pysynkin. En ikinä ajatellut että olisin siellä, missä nyt olen.

En edes itse aiemmin huomannut sitä, miten vääristynyt kuva mulla oli ittestäni. Häpesin sitä, että olin ”ongelmalapsi” ja sitä, että mulla mukamas oli pahoja käytöshäiriöitä. En edes tiedä mistä noi ajatukset tuli. Ehkä mun vanhemmat sano mulle vaikka mitä, mikä johti aika vääristyneeseen kuvaan. En mä ollut alunperin ainakaan mikään ”ongelmalapsi”. Ja ”käytöshäiriöistä” pahin oli se, että olin nirso. Niin ne vanhempien puheet vaikuttaa.

Oon vihannut itteäni mun koko elämän ajan. Niin pitkään kun olen osannut puhua oon haukkunut itteäni ja itkenyt siitä, miten olen huonompi kuin muut. Niin se aina meni. Ja sitä mieltä muutkin olivat, joten se kävi järkeen.

Lopullinen alamäki alkoi kuitenkin 12-vuotiaana. Silloin aloin laihduttamaan. Se vei kaikki ajatukseni päivän aikana. Aiemmin olin ajatellut vaikka mitä, mutta yhtäkkiä mielessä pyörii vain ruoka ja se miltä näytän. Jouduin heräämään aamulla todella aikaisin sen takia, että vaatteiden vaihtaminen vei minulta 2 tuntia. Mitkään vaatteet ei näyttänyt kivoille päälläni. Näytin kaikessa läskiltä. Aina oli jossakin jotain pudotettavaa, ikinä en ollut tarpeeksi laiha. Söin aivan liian vähän ja juoksin pitkiä lenkkejä. Itkin peilin edessä ja kirjoitin tekstejä siitä, miten olen niin ruma. Se oli kaikki mitä pystyin ajattelemaan.

Sitten tulivat muutkin mielenterveysongelmat. Kun laihdutus ei enää riittänyt, aloin viillellä. Kun sekään ei enää riittänyt, minulla alkoi olemaan itsemurha-ajatuksia. Ja niitä oli paljon. Niistä ei päässyt eroon hetkeksikään.

Se alkoi ihan vain siitä, että mielummin kuolen, kuin elän lihavana.
Sitten jos olisin saanut valita, en olisi elänyt laihanakaan.
Jossakin vaiheessa aloin toivoa kuolemaa
Melko pian olisin ollut valmis toteuttamaan sen
Lopulta ajatuksissani oli koko ajan se, että haluan kuolla.

Matikantunnilla, saunassa, lenkillä, nukkuessa, ennen nukahtamista, kaverien kanssa… aina halusin kuolla. Aina ajattelin sitä. Ja valitettavasti sitä tuli yritettyäkin. Ja vieläpä useaan kertaan.

Jos sovin viikonlopuksi jotakin menoa, ajattelin aina, että ”sääli. olisi ollut kiva mennä, mutta en ole enää silloin elossa”. Kaikki ajatukseni olivat keskittyneet siihen, etten ikinä uskonut selviäväni viikon loppuun asti. Ne ajatukset olivat niin voimakkaita, että ne pystyi näkemään. Niitä ei päässyt pakoon vaikka yritin.

Ja tässä vaiheessa löysin alkoholin. Alkoholi sammutti ajatusten virtaamisen edes hetkeksi. Edes pieni humalatila. Olin valmis tekemään mitä tahansa, jotta sain hetken rauhan ajatuksiltani. Ensin pöllin vanhempien alkoholeja, mutta sitten kun se ei enää riittänyt niin tein itse omia.

En ikinä ollut sellainen ”kännibilettäjä” mitä jotkut tuttuni olivat. Kun join, se tapahtui omassa huoneessani illalla. Join lähes joka päivä. Viikonloppuisin enemmän, mutta arkipäivinä sen verran, että sain olla rauhassa itseltäni illalla. Koska illalla kaikki ajatukset tulivat voimakkaampina. Tai ylipäätään aina kun en keskittynyt johonkin muuhun.

Sitten joku kavereistani antoi mulle vanhan vapensa. Kokeilin sitä pari kertaa, mutta en ymmärtänyt mihin siinä jäi koukkuun tai mistä siinä nautti. Laitoin vapen laatikkooni enkä ajatellut asiaa sen kummemmin. Kuitenkin seuraavan muutaman päivän aikana huomasin, että kaipasin vapea, vaikka en ollut ehtinyt käyttää sitä pitkään enkä nauttinut siinä mistään. Siinä oli jotakin samaa kuin viiltelyssä. Kaipasin sitä, että vape edes tuntui joltakin fyysisesti. Kun henkisesti tuntui niin tyhjältä jatkuvan juomisen takia, täytin tyhjyyden tunnetta viiltelyllä ja vapella.

Sitten tuli lääkkeet. Olin pitkään jo lääkinnyt syömättömyyden tuomaa tunnetta kipulääkkeillä, mutta tällä kertaa kaverini antoi minulle reseptilääkkeitään. Bentsoja, fluoksetiinia, beetasalpaajia ja ketipinoria. Kokeilin niitä ja ne poistivat ajatuksia vielä paremmin kuin juominen. Ehkä liiankin hyvin.

En ehtinyt käyttää lääkkeitä kauaa ennen kuin heräsin itse tilanteeseen. Se tapahtui aivan yllättäen. Se oli vain yksi vilkaisu peiliin, jossa en enää nähnyt itseäni. Olin niin turtunut kaikista aineista, mitä kehossani oli etten enää edes ollut varma olenko ihminen. Halusin pois siitä. Ehkä se oli se, että olin rakastunut, ehkä se oli se, että minulle läheinen ihminen oli juuri kuollut, mutta sinä päivänä jokin loksahti aivoissani. En enää halunnut kuolla, mutta en halunnut elää näin.

Siitä alkoi muutos. Aloin yrittämään. Ennen en ollut edes yrittänyt, sillä en ollut jaksanut. Ajattelin parantumisen tavoittelun olevan turhaa, jos kuitenkin olisin viikon päästä kuollut. Oli paljon helpompaa jäädä vellomaan siihen huonoon olotilaan kuin yrittää rämpiä yksin ylös.

Edelleenkään en ole täysin parantunut, mutta jokainen päivä on vihdoin täynnä toivoa. Olen päässyt lääkkeistä, juon vain harvoin. Vapea käytän välillä edelleen, mutta asia kerrallaan menen kohti parempaa.

Te kaikki selviätte kyllä <333
Jos kellään on mitään kysyttävää tai haluutte kertoo jollekin jostain raskaasta asiasta ilman että tuomitsen niin voitte kommentoida tähän tarinaan.

Lupaan auttaa kaikkia selviämään elämän läpi <3