Mun tarina :)

Nimimerkki: Anonyymi (15)

Kaikki alko jo jonku aikaa sit. puolessa välissä. 7lk menetin mun tärkeän henkilön ja en osannu käsitellä sitä kunnolla. Itkin päivät pitkät ja valitin itselleni siitä, miksi en ollut kyseisen henkilön kanssa tekemisissä. Samoihin aikoihin isäni ratkesi juomaan – enemmän kuin yleensä alkoholia. Sain myös tietää, että paras kaverini on yrittänyt itsemurhaa. Siinä vaiheessa päässäni pyöri vain se, että isäni tai kaverini ei menehtyisi. En enään välittänyt omasta kunnosta yhtään, masennuin ja aloin satuttamaan itseäni. Viiltelyä ja raapimista kesti vain muutaman kuukauden ajan.
Kesällä asiat parani hiukan. isäni ei juonut enään niin paljoa ja kaverini sai kunnollista hoitoa ja alkoi toipua. Minulle jäi aikaa enemmän itselleni. Olin onnellinen.
Koulun alettua paine kasvoi taas. Ahdistus, itse inho, kaikki kasvoi, viiltely jatkui. Öisin joko valvoin ahdistuksen takia tai itkin itseni uneen. Välttelin ulos menoa. Välttelin jopa perhettäni. Valvoin yöt, harvoin nukuin öisit, menin kouluun jos jaksoin, tulin koulusta ja kävin nukkumaan. Lopulta itse inho kasvoi oksennuttamiseen ja näännyttämiseen, vihasin katsoa peilistä itseäni. Syksyn puolessa välissä isäni alkoi juoda taas ja äitini valehteli päin naamaa. Ystäväpiirini hajosi. Tunsin oloni tyhjäksi.
Lomalla saatoin käydä vain muutaman kerran ulkona huoneestani, silloinkin vessassa.
Lopulta sain tarpeekseni ja keskustelin asiasta. Alkuun ajatus keskustella ahdisti ja hävetti, mutta lopputulos oli helpottava. Näin muutaman kuukauden jälkeen asiat ovat sujuneet hiukan paremmin. Ei vielä niin hyvin. Tottakai elämä on rankkaa edelleen ja tuntuu kuin haluaisin vain lopettaa kaiken, mutta minulla on hyvä tuki.
Haluan siis sanoa kaikille teille keillä on ongelmia ja tuntuu kuin mikään ei sujuisi ja olon kauhean tyhjä. Vielä on toivoa, te pystytte siihen. Ootte täydellisiä, vahvoja ja rakkaita.