Mun story

Nimimerkki: Taiteilijasielu (20)

Oon tämmönen melko rento jäbä ollu ja tykänny aina auttaa muita ihmisiä ja halunnu aina aatella ihmisistä vaan hyvää. Ala-asteella se sit jo alko muuttua, ku haukuttii lihavaksi ja syrjittiin eikä otettu mukaan pelaamaan futista tms. Mulle naljailtiin oikeastaa melkeen joka päivä millon mistäki ja koin olevani erilainen kuin muut. Halusin silti olla kaikkien luokkalaisten kanssa kaveri. Kutsuin kerran koko luokan minun synttäreille ja muistan vieläki ko yks tyttö pisti kutsun palasiksi.

Oli mulla kuitenki luokassa muutama kaveriki. Yläasteelle kun pääsin nii aattelin, että kaikki menee hyvin ja hyvä luokka. No sitä kestiki sitten muutaman viikon. 7 lk aloin  miettii, että miten minun takki katoaa johonki naulakosta kun tuun luokasta ulos. Syy sille selvisi pian. Luokkalaiset olivat vieneet sen muuhun naulakkoon. Joskus takki löyty myös portaikosta.

Sitten yläaste oli oikeastaa aikalailla sitä, että kaikki luokkalaiset nauro mulle. Olin kuitenki aika hyvä koulussa ja ka oli 8 luokkaa joka todistuksessa. Sitten mulle on oikeastaa auottu päätä  minun ulkonäöstä ja kaikesta mahdollisesta. Minun päälle myös syljettiin kirjaimellisesti, ko kävelin portaita alas. Mä pelkäsin mennä kouluun.

Ylä-asteen jälkeen uuet tuulet puhalsi ja mä lähdin opiskelemaan ihmissuhdealaa ja lukiota. Se yksi vuosi siellä oli elämäni parhaimpia, yhtäkkiä kuitenkin havaitsin sen, että minua syrjittiin taas ja minulle naljailtiin millon mistäkin. Olin myös sinä aikana aika yksinäinen, koska paras kaveri alkoi silloin seurustelemaan ja painin joka päivä omien asioiden kanssa, enkä oikeastaa juuri puhunu kellekkää niistä. Urheilin paljon. Juoksin vaan ja toivoin, että kroppa lopettas toimimasta ja ajatukset pyöri kuolemassa.

Kun oli toisiksi viimenen vuosi opintoja jäljellä, aloin seurustelemaan. Minua koheltiin suhteessaki miten sattuu, koska olin niin kiltti toiselle osapuolelle ja sitä käytettiin hyväksi ja minua syytettiin kaikista asioista.

Masentumiskierre alkoi oikeastaan yläasteella ja sen jälkeen se paheni. Valmistumisvuonna mä hain apua psykiatrisilta sairaanhoitajilta. Se autto ja asiat sujui jonkun aikaa hyvin. Viime talvena sitten koin loppuunpalamisen, koska valvoin niin paljon ja olin masentunu. Se oli surkeaa aikaa minulle ja perheelle ja läheisille.

Nykyään  mä opiskelen vieläkin ihmissuhdealalla, urheilen ja sanoitan biisejä, soitan instrumentteja ja laulan. Musiikista, puhumisesta ja urheilusta oon saanu paljon voimavaroja elämään. Kärsin lievistä paniikkioireista, mutta joskus on käytävä pohjalla, mutta aina kannattaa ajatella, että huominen on jo parempi ja että muut ei määritä mua, vaan että mä ite tiiän mitä osaan ja minkälainen oon.

Talvella mä oisin voinu jäädä kotiin vain makaamaan, mutta pakotin itteni liikkeelle masennuksesta ja paniikkihäiriöstä huolimatta. Piti tehä töitä sen eteen ja tehdä vieläkin, mutta mä oon jälkeenpäin ajatellu ne haasteina ja kaikki vaikeudet on vahvistanu mua.