Mun elämä

Nimimerkki: Ruttu (15)

Tää alamäki alko, kun täytin 12 vuotta. Mul ja mun äitillä ei ollu kovin hyvät välit. Vihasin sitä, koska se aina huusi ja rages mulle. Olin myös vihdoin huomannu, et se suosi mun veljee ihan älyttömästi. Veljen ei tarvinnu tehdä mitään kotitöitä, äite lelli sitä ja teki sille kaiken valmiiks. Ja kun muistelin, olin nähny velipojan vain kerran siivoomassa huonettaan iskän käskystä. Muuten sen siivosi minä ja äiti.

Itkin monina iltoina vessas sen takii, et äite oli huutanu mulle ja sanonu ainaki laiskaks ja avuttomaks. Ku tulin vessasta, niin äiti oli taas hyvillä mielin keittiös lukees lehtä ja oli kuin mitää ei ois tapahtunu. Joka kerta sama juttu. Onneks mulla oli koulus tähän aikaan paljon hyvii kavereita. Puhuin mun tilanteest kuitenkin vaan tosi harvalle.

Sitten tapahtui niin, että moni mun kavereist meni yläkouluun ja muuttu ihan eri ihmiseks siel. Yks mun entisist parhaista ystävistä alko kiusaa mua ja muut jätti huomiotta. No unohdin sitten nää tyypit ja lähennyin viel enemmän muiden mun luokkalaisten kans. Musta ja mun parhaasta kaverista tuli ihan superläheisii ja pystyin sille kertoon mun vaikeesta tilanteesta äitin kans ja tää mun paras kaveri kuunteli. Ei senkään elämä mitää ruusuilla tanssimista ollu. Se oli meidän kaverisuhteen kulta-aikaa. Kotona meni samalla tapaa ku ennenkin.

Kun sitten menin yläasteelle, jouduttiin tän parhaan kaverin kans eri luokille. Pysyttiin silti parhaina ystävinä ja toisella luokalla oli muutama mukava luokkatoveri. Ja sitten myös pari tällaista tyyppii, jotka alko jostain syystä vihaan mua. Ja he myös näytti sen. Kotona meni yhä samalla tavalla. Olin jo aika tottunu siihen. Silti itkin useemmin ja aloin satuttaan itteeni. En viiltelemällä, vaan raapimalla kädest jotain kohtaa niin kaun et iho meni rikki ja alko sattuun tarpeeks. En ollu ees varma miks tein niin. Jos joku huomas mun käsis näit jälkii niin sanoin vaan et olin kaatunu liksal tai jotain. Pyrin pitää pitkähihasta niin kauan et ne parantu riittävästi. Kerroin mun parhaalle kaiken, paitsi tän. Elämä meni viel kuitenki ihan ok ja harvoin satutin itteeni.

Sitten mentiin 8. luokalle. Alettiin etääntyy tän mun parhaan kaverin kans. Joulun jälkee ei juteltu enää ollenkaan. Mä oisin yhä halunnu olla tän tyypin kaa, mutta hän ei ilmeisesti enää mun kanssa. Syytä en tiedä. Myöhemmin tää mun entinen paras kaveri alko oleen aika ilkeekin ja sillon päätin unohtaa sen kokonaan. En tuu koskaan tapaan ketää hänen laistaan. Mulla oli nyt huomattavasti vähemmän kavereita ja koulus alko menee huonommin.

Nykytilanne: Oon vieläkin 8. luokalla, vihaan mun äitii, mul on muutama kaveri, en jaksa kouluu, en tiiä mikä musta tulee, urheilen vaan et laihtuisin, raavin taas käteni auki, yritin tänää oksentaa mut ei onnistunu, en tiä miks kirjotan tänne tätä shittii.

Haluisin, et mun äiti ei ois niin epäreilu ja ei rageis aina. Haluisin mun parhaan kaverin takas. Haluisin uusii kavereita, jotka ei jättäis mua sanomatta mitään.

Mut kyl mä pärjään.