Mun ääni

Nimimerkki: Ollaanmahtaviaollaanylpeitä (20)

Oon nyt 20v tyttö ja voin kertoo, että mulla on ollu melko vaikee nuoruus, joka on jättäny muhun ikuiset arvet. En oo ikinä puhunu kelleen, kirjoittanu mitään mulla on aina ollut… No vaan minä. En oo ollu ikinä yksinäinen, vaan oon aina ajatellut, et kukaan muu ei vaan ymmärrä. Edes mä en aina ymmärrä, miks mulle on tapahtunut just tää kaikki, mut toisaalta oon miettiny, et mieluummin mulle kuin esim. mun ystäville tai oikeestaan kelleen.

Kaikki alko ku olin 2. luokalla. Meillä kävi mun isoveljen kaveri, joka oli mua rutkasti vanhempi. Me oltiin ihan hyvii kavereita ekat kuukaudet, mut sit se alko ahdistella ja kävi koko ajan ahdistavammaksi ja sit se alko käyttää mua öisin hyväks. Ja sitä jatku kuukauden ainakin. En tienny kelle kertoo, koska ainoo mitä tiesin oli se pelko, paniikki, ahdistus, kipu ja yksinäisyyden sekä nöyryytyksen tunne joka ikinen kerta. Vieläkin, vaikka oon käsitellyt sitä se on mun mielessä, silmissä, korvissa ja unissa.

Tää tapahtuma vaikutti siihen, että mun itsetunto murskaantui ihan pieniksi ja sen seurauksena mua alettiin kiusaamaan koulussa. No löysin yhen ihmisen mun elämään, joka oli mulle hyvin tärkee ja meistä tuli superläheisiä. Sille kerroin kaiken ja se puolusti mua. Oltiin kun siskot monta vuotta.  Eräänä päivänä tää henkilö poistu mun elämästä, ei kuollu, mut tiesin, että en enää ikinä nää sitä henkilöö ja sillon romahdin. Koko loppukesän ignoorasin kaikki viestit kavereilta, puhelut ja ihan kaikki.

Sairastuin masennukseen, joka oli viel melko lievää, kunnes samana kesänä mun hevonen kuoli. No kesäloma päätty ja koulu alkoi taas, sillon oli 7. luokka. Mun kaverit oli kuitenki vihasii ku en ollu niiden kans yhteyksissä kesän aikana ja pisti välit poikki ja se murskas mut sisältä, koska ne oli mulle tärkeitä tyyppejä ja olisin tarvinnu niiden tukee. Vaikka kuinka selitin niin ei auttanut. Se vuosi meni aika sumussa enkä oikeen muista mitään. Omat voimavarat oli ihan loppu.

Olin jotenki jaksanu hommaa uuden kaveriporukan, jonka kans mul oli ihan jees olla.

Kasiluokalla kotona alko kaikki asiat mennä tosi huonosti paljon huutoo tappeluu riitelyy ja pahimmillaan jopa väkivaltaa. Sit koitti rippileiri, jota olin odottanu kauan. No sen aikana kuitenkin menetin mun mummin ja syyllistin siitä itteeni tositosi paljon ja sitä teen edelleen.

Masennus vaan paheni ja aloin tekemään töitä koulun ohella ja puol vuotta kulu kunnes olin burnoutissa ja sen kautta pysähdyin hetkeks ja tajusin kuinka huonosti mul on asiat.

Sairastuin bulimiaan ja paino lähti laskuun. Kotona asiat oli todella pahasti. Masennus paheni aloin viilellä ja yritin pahemmillaan 17-vuotiaana jopa itsemurhaa, jonka onneks mun silloinen kämppis onnistui estämään. Sen kämppiksen kanssa meni välit mut sit hain masennuslääkkeet. Harva siis vielä tänä päivänäkään tietää mun masennuksesta. Perheelle en kertonu, ku siel oli niin paljon ongelmia, etten halunnu pahentaa tilannetta.

Jotenkin siitä selvittiin ja oon hengissä ja ylpee siitä! Löysin maailman parhaan kumppanin, joka tuntee mut paremmin ku mä tunnen itteni. Oon elossa, oon ihmeellinen, oon selviytyjä ja oon kiitollinen maailmalle!