28.10.2022 | Itsetuhoisuus, Koulu, Masennus, Mielenterveys
Minun mielenterveyteni
Nimimerkki: kissantassu60 (15)
Hei lukija, Tässä on minun tarinani. Kerron tässä tarinassa miltä tuntuu kärsiä itsetuhoisista ajatuksista, mutta samalla ei ole rohkeutta yrittää riistää omaa henkeä. Samalla puhun hieman miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut.
Olen kärsinyt itsetuhoisista ajatuksista nyt noin 4kk. Minulle kesä 2021 oli henkisesti todella haastava. Koin joka päivä ahdistusta, ja niistä johtuvista oireista koin epätodellista oloa. Tämä epätodellinen olo tuntui ikään kuin unelta, tai että katsoisit elämääsi elokuvana. Myös tunne, että oli oman kehon ulkopuolella oli yleistä, ja sen myötä oman peilikuvan näkeminen ja oman äänen kuuleminen oli outoa, sillä ne eivät tuntuneet enään omaksi.
Tiesin kyllä koko ajan niiden olevan minun, mutta silti tuntui siltä, että ne eivät kuulu minulle. Kun kesä loppui, minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua normaalimmalta. Talven tultua ahdistus oli melkein hävinnyt kokonaan. Vuosi vaihtuikin vuoteen 2022, ja kesälomaan asti elämä vaikuttikin mallikkaalta. Kavereiden kanssa oli mukavaa ja harrastuksessa pärjättiin hyvin. Sitten alkoikin kesäloma, ja pääsin pois kahdeksannelta luokalta.
Kesäloman alku meni ihan hyvin, kunnes tuli juhannus ja koin traumaattisen tapahtuman. Kotonamme kävi poliisi, koska
sukulaiseni alkoivat tapella humalassa ja jouduin itse soittamaan poliisit. Juhannuksen jälkeen kaikki menikin alamäkeen. ahdistus alkoi taas ja se oli jokapäiväistä. En saanut syötyä, ja laihduinkin melkein 10kg parissa kuukaudessa. Joka ilta itkin, koska en tiennyt mikä minua vaivasi. Tai tiesin kyllä, mutta en voinut uskoa että ahdistus tekisi niin paljon fyysisiä oireita.
Luulin olevani oikeasti sairas. Ja koska en saattanut syödä mitään, äitini pelotteli minua sairaalalla ja jopa kuolemalla. Hän sanoi, että jos en syö joudun sairaalaan tiputukseen tai sitten rupean pikku hiljaa kuihtumaan pois, eli elimistöni lakkaa toimimasta. Soitin tästä asiasta nuorten puhelimeen ja siellä autettiin ja kerrottiin, että en minä vielä kuole. Kyllä siihen kuihtumiseen menee kauan aikaa.
Piakkoin alkoi koulu ja 9lk. Olin helpottunut, sillä luulin oloni helpottavan, niin kuin viime vuonnakin. Mutta toisin kävi. Oloni ei helpottunut ja lintsasin koulusta paljon. Päätin sitten, että laitan koulupsykologille viestiä, ja niin minä laitoin. Olen käynyt elokuun alusta asti viikoittain koulupsykologilla, ja sitä kautta sain lääkkeet ahdistukseen. Kun elokuu loppui ja syyskuu alkoi, aloin tuntea hieman paremmin. Sain puhuttua huonosta olosta valmentajalleni ja se tuntui auttavan huonoon olooni huomattavasti, ja pian sain pakotettua itseni reeneihin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Reenien ja valmentajien tukien myötä minusta alkoi tuntua hyvältä ja syyskuu menikin ihan hyvillä mielin. Lokakuussa taas ahdistus alkoi ja se tuli kaksin kerroin takaisin. Rupesin taas lintsaamaan koulusta ja reeneistä. Tähän päivään tullessa olen taas menettänyt ruokahaluni, ja en saata syödä melkein mitään. Koen jatkuvaa ahdistusta ja olen taas alkanut viiltelemään.
Koen viikottain itsetuhoisia ajatuksia, mutta en uskalla tehdä itselleni mitään. Vihaan itseni ja sitä, miltä minusta tuntuu. Yritän parhaani mukaan selviytyä päivistäni läpi, mutta se on aivan helvetin vaikeaa. Olen sulkenut itseni muilta ihmisiltä, ja vietän kaiken aikani sängyssä maaten, puhelinta katsoen.
Toivon, että jonain päivänä oloni helpottaa ja voin elää taas normaalisti. Muistakaa, että apua on saatavilla, ja puhuminen auttaa aina. Ei kukaan täällä pärjää yksin. Olette tärkeitä ja teistä välitetään. Kiitos
Tykkää, jaa, kommentoi