Minä ja mielenterveys

Nimimerkki: Minä vaan (12)

Hei. Olen 12-vuotias tyttö Suomesta. Tiedättehän, elämä ei aina mene miten haluaisikaan. Toisinaan pitää itkeä ja nauraa, mutta mitä jos elämä pyörii vain surun ja kivunympärillä? Onko eläminen enään arvokasta?

Kaikki alkoi melkein kaksi vuotta sitten. Mun murrosikä oli jo alkanut, en ollut vain hyväksynyt sitä, että minulle kertyi painoa. Aloin laihduttamaan. Sitten vitosluokan alkaessa terveystarkastuksessa, painoni oli pudonnut. Siihen ei mitenkään puututtu, sanottiin vain että ”syö”. Minä yritin, mutta hankalaa se oli ja on edelleen.

Tuli marraskuu, vuosi oli vieläkin 21. Lähdimme syömään tutuilleni, olin siellä ainut lapsi. Muut aikuiset joivat vähän vettä kovempaa, se ilmapiiri ei ollut hyvä 11 vuotiaalle tytölle. Lähdin sitten kotia kun olin syönyt ja itkuhan siinä matkalla meinasi tulla.

Iskä tuli kotiin ja katsoimme telkkaria. Äiti tuli kotiin kännissä, söin iltapalaani ja lähdin nukkumaan, kuulen äidin sanoneen ”anna hali”. Ja niin minä annoin vaikken olisi halunnut. Itkusilmässä sänkyyn ja monta tuntia vain itkin. Aamulla äiti ei sanonut mitään, ja jotenkin en halunnut puhua asiasta.

Tammikuussa kerroin asiasta, ja että haluan kuraattorille. En minä sinne ikinä päässyt, vaikka näin luvattiikin. Aina kun jompikumpi lähti juhlimaan, ei uni meinannut tulla, monesti sitten kuulinkin kun jompikumpi hortoili portaissa kännissä, ja on kukkaruukkukin samalla särkynyt.

Kesällä aloin viiltelemään, koska luulin että se on avain paranemiseen, mutta eihän se ollut. Jatkoin ja jatkoin ja halusin lopettaa mutten pystynyt. Nytten mä koitan joka ikinen päivä olla viiltelemättä, yrittää syödä paremmin ja peitellä tunteitani.

Haluan apua, mutta olen menettänyt luoton vanhempiani kohti.