Miksi minä olen tällainen?

Nimimerkki: Kohta neljätoista (13)

En pelkää mitään niin paljon kuin sitä että minut hylättäisiin, en saa aamuisin itseäni ylös sängystä koska koulu on minulle kuin kidutus kammio. Kuulen käytävästä ääniä en voi kiivetä rappusia seuraavaan kerrokseen, en voi kääntyä seuraavasta kulmasta oikealle, olen jähmettynyt paikoilleni. Kuulen tutut askeleet ja näen luokkamme avustajan, hän pyytää minua luokaan mutta en pysty liikkumaan. Kuulen yläpuoleltani luokkamme poikien puhetta ja naurua.

En kestä. Juoksen portaat alas ja ulos ovesta. Kiikku mahdollisimman kaukana koulun pihan perukoilla on turvapaikkani, kiikun hetken ja katson ympärilleni mutta en tunne oloani turvalliseksi. Juoksen läheiseen puistoon istun penkille hengittämään, mutta silti olo vieläkin rauhaton. Näen pienen pojan äitinsä kanssa keinumassa ja kuulen kun hän kysyy äidiltään, ”Miksi tuo tyttö itkee?”. Äiti vastaa, ”En tiedä kulta varmaan häntä sattuu.” Niin minua sattuu sisälle. En jaksa enää elää. Haluan tappaa itseni. En jaksa sitä kun pitää koko ajan pelätä ympäröivää maailmaa. Aamulla olin yrittänyt ottaa läkkeitä yli annostuksen, mutta en itsemurha-aikeissa vaan rauhoittaakseni itseni. En kerennyt äiti huomasi aikeeni ja esti minua tekemästä itselleni mitään.