Miksi en vaan tapa itseäni!?

Nimimerkki: Tarviin apua! (15)

Moi kaikki! Täällä kirjottelee 15-vuotias tyttö. Haluun kertoo mun tarinan, koska haluun apua. Oon monesti lukenu muiden tarinoita, ja nyt päätin itekki kirjottaa tänne, koska en vaan enää jaksa ja en tiiä mitä tehdä.
Kaikki alko seiskalla. En tuntenut ketään uudella luokalla, mutta luokallani oli toinenkin tyttö, joka ei tuntenut muita. Olimme aina välkät kahdestaan, muttei se tyttö (annetaan nimeksi vaikka Salla) ollutkaan niin kiva kun miltä alussa vaikutti. Hän haukkui minua, eikä hän arvostanut minua yhtään. Luokallani oli kaveriporukka, johon halusin tutustua. Joten rupesin olemaan niitten kanssa. Vaikka en ollutkaan enää Sallan kanssa, hän seurasi minua kaikkialle, ahdisteli, haukkui, potki, töni, löi… Keväällä kiusaamista ruvettiin selvittelemään, se ei auttanut. Siitä seurasi pelkkää viiltelyä, kun opettajat eivät kuunnelleet minua. He vaan syyttivät. Salla ei enää kiusannut, mutta minulla oli kuitenkin paha olo. Enkä olisi jaksanut käydä koulua.
Yhtenä päivänä äitini huomasi viiltelyjäljet. Rupesin käymään koulupsykologilla, mutta se ei auttanut yhtään, kun en kertonut hänelle koskaan mistään. 8. luokan syksyllä koulupsykologi oli sitä mieltä, ettei hän pystynyt auttamaan minua riittävästi. Tämä tapahtui, kun rupesin miettimään itsemurhaa. Rupesin käymään psykiatrialla. En kertonut sielläkään melkein mitään. Samaan aikaan isosiskoni sairastui anoreksiaan.
Keväällä Salla vaihtoi koulua, ja koulussa oli parempi olla. Käyn edelleen psykalla. Haluaisin kertoa hänelle kaikesta, mutta en vaan pysty. En luota kehenkään. Välillä minusta tuntuu, etten tarvitse apua, samaan aikaan suunnittelen itsemurhaa… En ole syönyt enää kunnolla, olen ruvennut oksentelemaan, olen liikkunut enemmän, jotta saisin poltettua kaloreita. Haukun itseäni koko ajan läskiksi. Teen keskellä yötä varsoja omassa huoneessa. Viiltelyarvet syvenee päivä päivältä.
Olin pari kuukautta sitten pari viikkoa osastolla. Haluaisin sinne takaisin. Mutta isosiskoni on osastolla… Äiti ja iskä riitelee nykyään koko ajan. Ne valittaa mulle koko ajan kaikesta. En kestä enää olla kotona. Koulussa olin aina riittävän hyvä (opettajien mielestä, en omasta mielestäni), kunnes korona pilasi kaiken. En pärjää enää yhtään. Mutta en
myöskään halua pyytää keneltäkään opettajalta apua, koska silloin tunnen itseni vielä tyhmemmäksi.
En ole ottanut enää pitkään aikaan mun lääkkeitä. Vain sairaat ihmiset ottavat lääkkeitä. Ja mä en oo sairas. Mä oon nukkunu tosi huonosti. En saa unta, kun en ota lääkkeitä. Heräilen öisin. Ja laitan herätyksen aikaseen, jotta ehdin tekemään lihaskuntoa ennen aamupalaa. Ennen menin nukkumaan n. klo 21.30, nykyään se venyy n. klo 0.30. Olen tottunut 9 tunnin uneen, nykyään saan nukuttua ehkä enintään 7 tuntia. Ja minua väsyttää aina koko ajan.
Haluaisin kertoa tämän kaiken psykalla, muttei vaan pysty. Eilen kun olin lenkillä, minua rupesi ahdistaa yhtäkkiä tosi paljon ja rupesin miettimään miksi elän. Minulla ei ollut yhtäkään syytä sille. Meinasin tappaa itseni, mutten kuitenkaan tehnyt niin. En tiedä miksi. Haluaisin kertoa tästä kaikesta siellä psykiatrialla, mutten halua, että vanhempani saavat tietää. Haluaisin vain kuolla ja minua pelottaa, että jonain iltana ahdistus valtaa mieleni vielä niin, että vedän kaikki pillerit (joita en ole ottanut, vaan piilottanut omaan huoneeseeni) kerrallaan, jotta pääsisin pois tuskasta.
Tänään (oikeastaan eilen, koska kello on yli 12 yöllä…) koko päiväni meni itkemiseen. Ei enää jaksaisi…. Elää tällaista paskaa elämää…. Laittakaa pliis kommentteihin mitä mun pitäis tehdä? Pitäsikö vain tappaa itteni? Pitäisikö kertoa kaikesta jollekin, vaikkei oikeasti halua tai osaa…? Auttakaa! En haluaisi vielä kuolla!