Masennus ja addiktio

Nimimerkki:

Tässä kerron vähän elämän tarinaa masennuksen ja addiktion kanssa, pyöristän tapahtumia ja jätän pahimmat yksityiskohdat pois yksityisyyden ja niiden rajuuden takia.

Aikaisen lapsuuteni elin tosi onnellisesti ja voisin sanoa, että minulla oli ”täydellinen” lapsuus.

Kaikki muuttui kun ensimmäisen kerran minulla diagnosoitiin masennus 11 vuotiaana. Siitä lähtien elämässä on ollut ylä- sekä alamäkiä, mutta pahin vaihe tuli kun olin 16 vuotias. Masennuin pahasti elämän tapahtumien takia, en pystynyt syömään ilman, että tuli huono olo. Laihduin tämän takia paljon vaikka olin jo valmiiksi hoikka. En pystynyt enään nousta sängystä, joten tipuin lukiosta. Tiesin, että jossain vaiheessa asiat helpottavat, sillä olin pari vuotta aikaisemminkin ollut pahassa tilassa ja selvinnyt vaikka luulin, että en selviäisi. Silti tuntui raskaalta edes hengittää, en voinut nähdä tulevaisuuteen ja halusin kuolla joka päivä. Menetin koko elämänaikaisen parhaan ja silloin ainoan ystäväni. Olin käynyt elämäni aikana useilla terapeuteilla, minulle määrättiin lääkkeet, mutta ne eivät toimineet ja terapeutti vaihtui koko ajan, joten siellä käymisestä tuli vaan taakka, joten lopetin käynnit 16 vuotiaana. Soitimme perheen kanssa kriisikeskukseen ja sieltä sanottiin, että mitään ei ole tehtävissä. Asioita ei parantanut se, että samoihin aikoihin minusta leviteltiin paljon juttuja, joista lopulta monet puolitututkin olivat kuulleet ja maineeni oli tosi huono. Tuntemattomatkin saattoivat tulla haukkumaan tai uhkailemaan netissä. Jossain vaiheessa suruni muuttui enemmän vihaksi. Tätä jatkui noin puoli vuotta kunnes asiat lähtivät paranemaan.

Kun taas pystyin aloittamaan uudessa koulussa, päätin jo valmiiksi etten aio hankkia kavereita, sillä entiset kaverini koin usein vain uuvuttavina. Ilman kavereita voin keskittyä opiskeluun, ei tarvitse olla koko ajan varpaillaan ja miettiä, milloin tekee jotain toisen mielestä väärin. Ei tarvitse kuunnella kuinka on ”nobody” tai kuinka mielipiteeni ja päätökseni ovat ”vääriä”. Olen nyt käynyt koulua 3 vuotta ilman ystäviä ja koen, että en tarvitse niitä.

Aloitin juomaan ensimmäisiä kertoja silloisen poikaystäväni kanssa. Alussa se oli aika harmitonta ja max kerran viikossa. Huomasin, että juominen poistaa suojamuurini, olen iloisempi ja voin paeta ajatuksiani.

17-18 vuotiaana olin yksinäinen, mutta olin löytänyt keinon paeta yksinäisyyttä, juominen. Koska en omistanut luotettavia ystäviä, vietin yleensä aikaa vähän kenenkin kanssa, jolloin päädyin myös huonojen ihmisten seuraan ja jouduin hyväksikäytetyksi tavalla tai toisella useita kertoja.

18 vuotiaana aloin juomaan päivittäin. Join yleensä päivässä yhden, useammin kaksi pulloa likööriä tai muuta vastaavaa juomaa yleensä 5-7 kertaa viikossa. Käytin myös muita päihteitä, mutta ne eivät koskaan ollut samanlainen ongelma kuin alkoholi. En juonut enään vain sosiaalisissa tilanteissa, vaan yhä useammin yöllä yksin kotona yrittäen paeta ajatuksiani. Saatoin myös haahuilla yksin ulkona tunteja, jolloin on käynyt paljon kaikkea. Esim. olen hukannut puhelimeni, passini ja pankkikorttini, kaatunut useasti ja saanut paljon ruhjeita, sanonut ja tehnyt tyhmiä asioita joita olen jälkeenpäin katunut ja jäänyt syksyllä ulos aamuun asti ilman takkia. Velvoitteet jäivät usein myös tekemättä tai myöhästyivät. Onnistuin silti peittelemään asiaa muilta hyvin. Tätä jatkui yli vuoden ja se aiheutti paljon haittaa sekä minulle, että muille.

En enään juo kun max kerran viikossa, mutta olen huomannut, että en silti ole okei. Tekemäni virheet painavat yhä mieltäni usein ja koen vihan tunnetta ilman järkevää syytä. Koitin antaa terapialle uuden mahdollisuuden, kävin siellä kerran ja kaduin, että edes otin yhteyttä. Käynti oli pettymys ja toi vanhat muistot mieleen. Vaikka en koe olevani enään kovin masentunut on silti vaikea nähdä tulevaisuuteen tai ajatella joskus elävän hyvää ja ”kunnollista” elämää osana yhteiskuntaa.