Mä ja mun ongelmat

Nimimerkki: Anonyymi (En halua kertoa)

Oookei… Oon ihastunu yhteen poikaan, sit muhun on ihastunu yks poika josta en todellakaan tykkää. Koulu on alkanut surkeesti. Mikään ei tunnu miltään eikä mul oo enää kavereit. Kaiken lisäks oon läski. Enkä tarkota ny sellasta, et oon omasta mielestäni läski. Vaan siis ihan oikeesti. Oon meijän luokan painavin, mun maha on ku joku turvonnut paise ja mun naama näyttää ihan pallolta. Ja sen takii mul on sit huono itsetunto.

Mä oon meijän perheen musta lammas. Muut on niin hyvii kaikes. Pikkuveli tietää kaiken ja on uskomaton laulaja, iskä on luova ja joku maailman älykkäin ihminen, isosisko ajattelee kaiken hirveen laajasti, miettii aina muita ja on yhtä viisas ku isänsä, äiti on maailman mukavin ihminen ja pappi. Entäs mä? Mä oon ilkee, en tiiä mitään, ajattelen mustavalkoisesti, huonol taval herkkä ja luovaks mua ei kyl voi kutsuu. Siis mikä mua vaivaa?

Itken tosi usein. Nytkin, kun kirjotan tätä. Kaikki on vaa ihan pieles. Soitan, mut se ei toimi. Moti meni ja nyt teen sitä pakosta, ku se on kuitenki jo maksettu. Ens kesänä saan lopettaa. Muutenki opettaja on ihan surkee. Siis musiikin opettaja ja se joka opettaa koulussa. Eli molemmat.

Iskä ei suostu auttaa mua mun ongelmis. Niissä henkisessä. Se syyttää vaa murrosikää ja sivuuttaa kaiken. Asun jossain tuppukylässä, jossa ei oo ketään. Harrastan teatterii soittamisen lisäks. Rakastan teatterii, mut kaikki kehuu ain mun pikkuveljen siinä ja sanoo: ”oisit niin hyvä näyttelee”. Mulle ne ei sano siitä mitään.

Oon jotenki poikamainen. Tunnen kyl olevani silti tyttö. Tykkään poikien vaatteista enemmän ku tyttöjen. Esitän kokoajan. Kukaan ei tiiä et mul on ittetuntoni kaa ongelmiin, kukaan ei tiiä et mul ei oo kavereita, kukaan ei tiiä et en oo okei. Oon meijän luokan positiivisin henkilö. Tai niin ne luulee. Hymyillen ja nauran enemmän ku muut. Siis nytki mä vaan selitän jotain. Kukaan ei varmaan jaksa lukee tätä näin kauaa.

Heippa