Lukekaa ja auttakaa!

Nimimerkki: Tartteen apua (13)

Joo ihan sama niistä esittelyistä. Tarviin apua mut ongelmia on monta.
1. Luulen et mulla ei oo masennusta 2. En luota kehenkää joten en uskalla kertoo 3. Mun oireet on niin pahoja et en vaa uskaltais kertoo 4. Pelkään sitä et en oiskaan masentunu tai mitään ja kaikki ois ihan turhaa yms.
Joo siis mulla ei oo ikinä diagnosoitu mitään masennukseen liittyvääkään, mutta oon alkanu miettimään et voisko olla mahollista koska mä siis vihaan itteeni en haluis elää itsemurhaa suunniteltu ja yritetty viiltely yms. mut en uskalla kertoo koska en luota esim. just mun vanhempiin tai ammattilaisiin. Jos yritän puhuu jonkun kaa esim. kuraattori tai terkkari ni mä melkeen tärisen ku se ei tunnu ymmärtävän yms.
Oon siis viimeset kaks vuotta ollut tällanen ja se on vaan pahentunut murrosiän mukana ja tuntuu et melkeen mikään ei tuota mulle mielihyvää paitsi itteni satuttaminen yms. En kuitenkaan oo koskaan tehny pahaa mun perheelle ja perhe on mun syy miks en haluu tappaa itteeni paitsi huonoimpina päivinä mut sillonki tulee vaan aina jollain tavalla mieleen se ku oon niiltä kysyny et mitä tekisitte jos kuolisin ja vastaus on aina sama: Tekisin varmaan perässä koska me rakastetaan sua niin paljon et ei voitais elää ilman sua. yms. Ja en oo kuitenkaan niin sekasin et en miettis niitä mut se ei ikävä kyllä paranna mun muita oireita esim. viiltelyä ja itsensä muuta fyysistä ja henkistä satuttamista. Jouduin lopettamaan tosin viiltelyn, koska harrastan uintia ja sellasia lajeja mis ei voi käyttää pitkähihaisii vaatteita mut arvet näkyy yhä ja tekosyyt hihassa aina. Mul on toki aina mielessä et kunpa lopettaisin ne lajit tai jos teen sellasii viiltoi mitä ei heti luultais viiltely arviks mut silti helpompaa on hakata itteään tai satuttaa muuten fyysisesti tai henkisesti.
En oikeesti tiiä mikä on alottanu tän mun jutun mut luulen et osana on ainakin tytöt ja mun koko luokka. Ne on aina ollu mulle ilkeitä ja mä en oo tehny niille viimesenä neljänä vuotena mitään. Saan usein koulussa "ahdistus" ja itku kohtauksia mut säästän ne yleensä vessaan missä sit hakkaan päätä seinää ja raivoon ja toivon et kukaan ei kuule. Viimeaikoina en oo tuntenu enää niin paljon mitään tunteita. Teko ilo ja tekaistut tunteet on yleisiä ja sen oon oppinu jo pienenä. Eniten haluisin jonnekki hoitoon (en hae huomiota sillä!!) koska toivoisin saavani apua, koska tää on vaikuttanu mun opiskeluunki vakavasti meinaa mun arvosanat on laskenu 9-10:stä 7-9 ja mun tavoitteena ois hyvä ammatti joten ois kivaa saada apua, mut mua silti pelottaa et kukaan ei usko tai et tää onki jotain pienenpää ja ei ees ois tarvinnu vaivaiutuu kertomaan ja mä toivon et joku päivä vielä saan apua tähän mikä tää nyt sit onki.
En oikeestaan koskaan oo kertonu kellekkään muulle paitsi mun sielunystävälle (mä oon aina sanonu sille et me ollaan ku samaihminen yms. ollaan tunnettu koko meiän elinikä) pieniä osia tästä ja se ymmärsi eikä oo koskaan kertonu mut se avautu myös mulle. Me ymmärretään toisiamme vaik me ei nykyään enää puhutakkaan niin paljon. Toivottavasti joku osais kertoo et miten kerron jollekkulle ja mitä teen koska haluun apua mut joo oon selittäny jo monesti.