Kuolemansairas, eikö niin?

Nimimerkki: Pöljän pikku karkuri (13)

Oli pimeää, katsoin tyhjää huonettani ja mietin että mitä teen enää elämälläni, jos isäni ei ole enää lähellä. Isäni oli sairaalassa, vakaassa tilassa sillä hän oli loukkaantunut hyvin pahasti sodassa.

Kello oli 05.07 aamuyöstä kunnes nousin sängystä keittämään aamukahvia itselleni. Äitini tuli unenpöpperössä keittiiöön ja kysyi:

– Mitäs ihmettä sinä kello 5 yöllä keität kahvia täällä?
– En ole saanut koko yönä unta, päässäni pyörii vain ajatukset siitä, että isä kuolisi.. Minä vastasin.
– Kulta pieni, hän selviää, minnä tunnen sen. Äitini vastaa pienesti hymyillen ja kyyneleet silmissään.

Kun join kahvin ja menin huoneeseeni vaihtamaan mekkoa ja sukkahousuja päälleni jotta pääsisimme sairaalaan, huomasin kuvan pöydälläni, jossa olin minä ja isäni kesällä, kun olin 4-vuotias. Se toi minulle hyvin paljon muistoja mieleen, ja yksi kyynel vierähti poskelleni.

-Kulta, nyt mennään!, äitini huutaa eteisestä.

Kun vihdoin olimme sairaalassa tunnin matkan jälkeen, pääsimme suoraan isäni huoneeseen. Lääkäri tuli perässämme ja pyysi äitini oven ulkopuolelle. Jäin isäni viereen ja kerroin hänelle kuinka paljon häntä kaipaankaan, sillä olin lukenut jostain että puhuminen koomassa olevalle auttaa, mutta ei se kyllä siltä tuntunut.

Kun äitini tuli huoneeseen, huomasin hänen silmistään kuinka kauhistunut hän oli. Kysyin että mikä oli vialla?

– Kulta, sanon tämän nyt suoraan, isälläsi löydettiin kasvain hänen aivoistaan, mutta hyvin hyvin pieni joka on helppo hoitaa, mutta…
– Mutta mitä? Huudahdin.
– Mutta se on juuri huonossa kohti josta on hengenvaarallista leikata, eikö lääkäri tiedä pysyisikö hän elossa leikkauksen aikana tai sen jälkeenkään.
Sen jälkeen, mieleni synkistyi mustaksi ja huusin:
-Tehkää mitä vaan isälleni, kunhan hän vain toipuu.

Seuraavana päivänä, heräsin sairaalasta, isäni vierestä, taino minä kyllä nukuin lattialla pienen peiton päällä. Äitini käveli huoneeseen ja sanoi että isäsi leikkaus aloitettaisiin pian. Sisälläni minulle tuli pieni toivonsäde mutta kunnes kuulun äitini sanovan lääkärille:

– Kuolemansairas, eikö niin? Ja lääkäri nyökäytti hyvin pettyneenä.

Äitini tuli myöhemmin vakemaan minut syömään sairaalan pienessä ruokapaikassa. Minulle maistui vain leipä ja mehu. Mielessäni pyöri vain leikkaus ja isä. Kun vihdoin ja viimein lääkäri tuli kertomaan tulokset, minä purskahdin itkuun. Hoitaja tuli lohduttamaan minua ja vei minut toiseen huoneeseen ja antoi minulle jotain lääkettä mikä rauhoitti minua hieman. Lääkäri sanoi että on hyvin epätodennäköistä että isäsi selviää, joten todennäköisesti teidän on alettava suunnitella hautajaisia. Osanottoni.

Kun lääkäri oli poistunut huoneesta, äitini kuiskasi minulle:
-Töykeä lääkäri, ei osaa edes näyttää surulliselta.

Viikkoa myöhemmin…

Tänään olisi se päivä kun isältäni otettaisiin hengitys kone pois, ja hänet päästettäisiin vapaaksi, tupnne pilvien taa Jumalamme luo turvalliseen paikkaan. Minua pelotti niin hirveästi se ajatus että minulla ei olisi enää isää, me olimme niin läheisiä. Muutaman tunnin kuluttua lääkäri tuli ja sanoi että kohta on aika päästää hänet menemään. Nyökkäsimme ja istuimme molemmat totisina ja pidimme käsistämme kiinni niin tiukasti, ettei kummallakaan varmaan kiertänyt veri sormissa.

Sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Isäni alkoi sirostellä silmiänsä auki. Äiti ja minä olimme hämillämme, ettämitä tämä on ja kutsuimme lääkärin paikalle. Lääkäri teki kaikki kokeet ja tutkimukset ja sanoi, että turvotus on laskenut eikä vairioita ole ja kasvain on leikattu pois kokonaan. Onneksi olkoon, isänne selvisi ja hänellä oli vain 2 % mahdollisuus selvitä. Olin niin iloinen että menin ulos ja huusin niin kovaa ja kauan kuin pystyin. Tajusin että ihmeitä voi tapahtua.