Kun kynttilä sammuu

Nimimerkki: Aamunkoi (15)

Miten iloinen, reipas ja ulospäinsuuntautunut pieni tyttö muuttuu yhtäkkiä masentuneeksi, pelokkaaksi introvertiksi? Tämä on kysymys, jota olen pohtinut kuukausia, jopa vuosia. Mitä minulle tapahtui?
4-vuotiaana olin positiivinen kaikkien kaveri. Aina iloinen, aina mukana. Tällöin opin lukemaan, ja aikaisimmat muistoni ovat tältä ajalta. En muista oikein muuta kuin sen, että pidin huomiosta, ihmisistä ja lukemisesta. Minulla oli kavereita päiväkodissa, ja olin kaikenkaikkiaan normaali lapsi.
Olin 6-vuotias, kun uskon että hidas alamäkeni alkoi. Kaikki meni muuten hyvin, olin hieman ylipainoinen mutta en tiedostanut sitä, minulla oli hyviä ystäviä ja olin perillä asioista. Yksi ystäväni, kutsuttaneen häntä nimellä A, kuitenkin saattoi muuttaa kaiken. En tiennyt, että alle kouluikäinen lapsi voisi tehdä seksuaalisia tekoja toiselle samanikäiselle lapselle, mutta näin kävi. Kuukausien ajan tapahtui asioita, jotka traumatisoivat minua huomattavasti. En tosin vielä kuukausi sitten tiennyt että tämä voisi vaikuttaa nykyiseen olooni, mutta tämä on voinut muuttaa minut täysin.
8-vuotiaana, toisella luokalla aloin vihaamaan itseäni ja kehoani enemmän, mutta en silti tiedostanut tätä. Olin siinä uskossa, että kaikki ajattelevat samalla tavalla.
11-vuotiaana vanhempani erosivat. Tätä otetaan todella usein puheeksi keskusteluissani, mutta en ole sitä mieltä, että tämä olisi voinut vaikuttaa minuun. En ottanut sitä yllätyksenä, enkä ajatellut sitä paljoa. Nykyään en voisi kuvitella erilaista elämää.
Kuudennen luokan keväällä, kun olin 12, alamäki alkoi olemaan jyrkempi. Olin masentunut, ja mielialani oli paljon huonompi kuin aikaisemmin. Kukaan lähipiiristäni ei huomannut tätä, enkä ajatellut että minulla oli suuria ongelmia. Jossakin vaiheessa viiltely tuli kuvioihin. Tätä tapahtui harvoin eivätkä haavat olleet syviä.
Kun seitsemäs luokka alkoi, viillot syvenivät ja mielialani laski entisestään. Ahdistus tuli peliin. Kaikki tuntui mahdottamalta. Sinnittelin ja sinnittelin. Kaksi viikkoa ennen kahdeksannen luokan alkua, en tiedä mitä tapahtui, mutta pöydälleni ilmestyi kirja, jonka nimi oli "Vapaaksi viiltelystä". Sain tietää, ettei isäni antanut sitä, joten se saattoi olla puoliäitini. Vihasin myös kehoani, ja ensimmäiset laihdutusyritykseni alkoivat tässä kohtaa. Kun toinen vuosi yläkoulussa alkoi, ystäväni näkivät viiltelyarpeni. Tämä johti siihen, että he menivät puhumaan koulukuraattorille siitä.
Nyt, olen yhdeksännellä luokalla. Olen käynyt kuraattorilla, mutta siitä ei oikeastaan ole ollut minulle apua. Syömishäiriöni on pahentunut – syöminen on vaikeaa ja ahdistun kaikesta ruoasta. Tuntuu siltä, että kaikki romahtaa. Ehkä kaikki vielä paranee?
Hankkikaa apua ajoissa. Älkää antako ongelmien kasaantua. Sinä olet kaunis, mahtava ja arvokas. Pidäthän itsestäsi huolta.