Kun kaikki katoaa..

Nimimerkki: Fuckfuckfux (20)

Hauska jätkä, sanavalmis, ihana poika, söpö, mukava….

Tällaisia adjektiiveja lukee paperilla eri väreillä ja erilaisilla käsialoilla kirjoitettuna. Paperin keskellä lukee oma nimeni, omalla käsialallani. Tämä paperi on peräisin yläasteajoilta.

Nyt tämä noin viisi vuotta vanha paperi on käsissäni. Se herättää sisälläni tunteita. Erilaisia tunteita. Ehkä lähimmäksi näitä tunteitani kuvaa suru ja ahdistus. Toki jotain ilon kaltaistakin, mutta se lyttääntyy näiden hallitsevien negatiivisten tunteiden alle hyvin nopeasti. Päähäni tulvii ajatuksia. Niitä samoja ajatuksia, joita vilisee päässäni joka ikinen päivä. Ja kaikesta huolimatta tämä kaikki ei tunnu juuri miltään.

Tämä kaikki johtuu menetyksestä, täydestä kadotuksesta. Kadotin itseni. Se vain tapahtui, syitä on monia. Näitä syitä pohdin joka päivä pääni sisällä, yksin. Mietin myös ratkaisua. Kuinka opin uudelleen asiat, joissa ennen olin hyvä, ennen kaikkea, kuinka pystyn taas nauttimaan asioista, joista nautin ennen. Mietin myös syyllisiä. Syytän muita, kunnes päädyn jälleen syyttämään itseäni. Päässäni pyörii ikuinen looppi, joka vain toistaa itseään uudelleen ja uudellen. Olen juuri sellainen ihminen, jollaista ennen vihasin, ja nyt vihaan sellaista, joka ennen olin. Osasyy ainakin tähän jälkimmäiseen on se kateus.

Haluaisin puhua, mutta se on järkyttävän vaikeaa. Olin joskus hyvä puhuja ja nautin kaikesta ihmisten kanssa keskustelusta, väittelystä, asioiden selittämisestä, typerien juttujen keksimisestä, näsäviisastelusta, huutamisesta, kuuntelemisesta jne. Kaikki puhe tuli luonnollisesti suusta ulos, sen kummemmin miettimättä. Nyt joudun tekemään hirveän määrän töitä, että ymmärrän edes, mitä toinen sanoo. Vastausta joudun miettimään ikuisuuden ja se tulee olemaan lyhyt ja ankea. Silmiin en osaa katsoa ja, jos yritän keskittyminen menee siihen, enkä kuule mitä toinen puhuu ja se tuntuu melko pelottavalta. Nauran nykyisin todella harvoin. Haluaisin kyllä, mutta kaikki hauskatkin jutut ovat yleensä syvältä ja aina herää vain ajatus, miten tuo voi ihan oikeasti olla hauskaa, vaikka tietää että se on hauskaa. En ole kuitenkaan ihmisille töykeä, päinvastoin, olen ylikiltti. Joudun puremaan hammasta sanoessani ei.

Muutama hyvä ystävä minulla on vielä jäljellä. Heillekkään en näistä asioista kovin paljon viitsi puhua, kun tuntuu, ettei kukaan jaksa kuunnella tuollaista. Häpeän ja peitän itseäni, myös heidän seuraassaan. Yritän olla minä, muttei se yrittämällä onnistu. He kyllä näkevät ja tietävät tämän ja ovat tukena, mutta aloite täytyisi tehdä itse. Ei ole helppoa.

Nyt kyllästyin tähänkin aikalailla, kuten kaikkeen muuhunkin, joten tarina loppuu tähän. En tiedä miksi kirjoitin tämän, ja miksi juuri tänne.