Kuka mä oon?

Nimimerkki: A. Scott (13)

Vuoden 2018 lopussa aloin miettii, kuka mä oikein oon? Olin just alkanu tekee edittejä yksistä tyypeistä tyypeistä (ei oo Marcus ja Martinus), jotka on osa LGBT-juttua. Ne on kannustavia ja ystävällisiä.

Noh, siirrytään jouluaattoon. Jouluaattona yks niistä tyypeistä ilmaantu fanikäyttäjien ruhmächattiin. Tottakai sinne tuli hirvee hullunmylly (ja mulle se on paskamyrsky), kun kaikki spämmi sinne hirveesti. Pari päivää myöhemmin mä rupesin toden teolla miettii, et kuka vittu mä oon.

En tuntenu itteeni sen enemmän tytöks ku pojaks. Silloin mä puhuin mun hyvälle nettibestikselle, joka auttoi mua sanomalla, ettei mun tarvii olla tyttö tai poika. Mun ei tartte lokeroitua johonkin tiettyyn sukupuoleen. Se autto sitte vähän aikaa.

Kunnes tuli tammikuun 3. viikko! Silloin sain tarpeekseni. Vanhemmat vaan huus koko ajan ja mistään ei tullu mitään. Päätin sit kokeilla viiltää.. Alotin eka terottimen terällä vedin hitaita pinta-naarmuja. Sit sain tietää et mun ainoalla tyttökaverilla oli myös ongelmia ja se pyys mult sitä terää lainaa ja mähän lainasin. Onhan hän mun paras kaveri. Samana päivänä mun ”jengiläiset” eli mun 4 kaveria sai tietää, et viiltelen. Siitäkin syntyi sellanen paskamyrsky, että vitutuksissani viiltelin.

Helmikuun alussa musta tuntu, että oon poika (olen/olin tyttö). Joten sanoin ittelleni, et oon transsukupuolinen ja homo  (se ny oli se tärkein tieto, et oon homo-_-). Joten pukeuduin enemmän unisex-vaatteisiin, huppareihin ja addun-housuihin. Olin onnellinen vähän aikaa.

Sitten tuli se yks kaamea sunnuntai. Juttuhan meni näin: En suostunu menee treeneihin joten mun iskä soitti muutaman kerran mun äidille ja mun äiti pimahti. Lähettii sit iskän kaa täydessä hiljaisuudessa kotia päi tietäen, että siellä odottaa hirveä raivokimppu. Päästiin kotiin ja kotona ovi auki ja äiti ovella. Kun pääsin ovelle, eka asia mitä mun äiti kysy oli ’No? Jäätkö tänne vai lähetkö iskän mukaan?’ ja mä jäädyin. Olin miettiny koko saakelin automatkan et karkaan heti kotoo. Mun sisäinen ääni huus mulle koko ajan ’Lähe!, juokse nyt saakeli pois kotoo!’ . En mä siinä kauaa seisonu, ku lähin menee. 

Nyt on maaliskuu. Maaliskuun alussa selvitin et 12-vuotiaana saa vaihtaa nimen, joten vaihdoin mun nimen. En oo vieläkään ’tullu kaapista ulos’ joten joo.

Kiitti ku jaksoit lukee tän mun tylsän asian.