Kertomus siitä, miten masennuin

Nimimerkki: Anonyymi ihmisroska (28)

Haluan kertoa oman tarinani siitä, miten ajauduin nykyiseen tilanteeseeni sillä toivon, ettei kukaan joutuisi käymään tätä elämässään läpi. Tulen siis alkoholistiperheestä, joten lapsuus ei ole mulla ollut mitenkään kauhean lämmin ja turvallinen. Mulla ei kuitenkaan ollut mitään sen kummoisempia ongelmia. Saatoin joskus toivoa, että sukulaiset adoptoisivat mut, ettei mun tarvitsisi enää olla perheessäni, mutta en ajatellut sen olevan mitenkään vakavaa. Rahaa kuitenkin oli ja huumeita ei käytetty.
Mun koulumenestys oli ala-asteella ihan tyydyttävällä tasolla, yläasteella erinomaisella ja pääsinkin opiskelemaan siihen lukioon, johon halusin. Olisin itseasiassa päässyt sisään mihinkä tahansa lukioon. Valitsin kuitenkin lukioni oikein, koska lukiovuodet oli eittämättä mun elämäni mahtavimmat. Siellä mulla oli aivan mahtavat kaverit ja ilmapiiri oli muutoinkin tosi hyvä. Mä heräsin siihen, kuinka etuoikeutetussa asemassa olin ja alkoi se hieman ahdistaakin. Mun elämä alkoi tuntua vähän liian hyvältä ollakseen totta.
No niin se taisi sitten ollakin. Mulle puhkesi lukioaikana syömishäiriö, jota en itse missään vaiheessa myöntänyt. Mulle kyllä mainittiin mun olemuksesta useaan otteeseen eri ihmisten toimesta, mutta en ottanut kuuleviin korviini. Se oli kuitenkin sellainen itseinhon esiaste, josta oli hyvä alkaa romahduttaa itsetuntoa ja omakuvaa.
Lukiossa pärjäsin kuitenkin sen verran hyvin, että pääsin opiskelemaan arvostettuun yliopistoon. Toisin sanoen pääsin toistamiseen opiskelemaan juuri sinne minne halusin. Sain aikamoisen hikkeleiman, mutta se ei mua haitannut. Tutkinnon valitsin sen mukaan, mikä työllistäisi ja missä palkka korkea.
Yliopistossa alkoi sitten se helvetillinen syöksykierre alas, kun tajusin, että en pärjää opinnoissani eikä mua edes kiinnosta koko ala. Olin kuitenkin käynyt kalliin pääsykoekurssin, joten koin velvollisuudekseni suorittaa tutkinto loppuun. Kuitenkin jo toisen opiskeluvuoden alussa haaveilin jättäväni leikin kesken.
Sain toki kurssit suoritettua, mutta pahinta oli se omahyväinen ja snobi ilmapiiri, johon en koskaan sopeutunut. Sain paniikkikohtauksia kesken luentojen ja aloin vihata koko koulua. En saanut yhtäkään kaveria, koska musta tuntui että suhtauduin elämään aivan eri tavalla kuin kaikki muut.
Aloin kehittelemään mielessäni teoriaa siitä, että en saa hankkia ystäviä sen vuoksi, että kun tapan itseni, niin jäisi vähemmän jengiä suremaan. Ahdistus nousi astraalisiin lukemiin. Pahimmassa vaiheessa jouduin mennä aina istumaan bussin taaimmaisille penkeille, sillä olin varma, että takana istuva puukottaisi mua niskaan. Ja jos joku sattui istumaan viereeni, en edes uskaltanut pyytää häntä väistää pysäkillä, jolla minun oli tarkoitus jäädä pois. Tämä aiheutti toki myöhästymisiä ja lintsausta, joka jälleen oli omiaan syventäämään omaa itseinhoa.
Sitten kuitenkin tajusin, että käytökseni ei ollut normaalia, ja menin lääkärille, josta sain nappeja masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön hoitoon. Niitä on nyt tullut erilaisia popsittua n. 8 vuotta. Ehdin kuitenkin kehitellä itselleni myös itsehoitomuodon, jotta sain helpommin nukahdettua. Aloin käyttää alkoholia, jonka myötä masennukseni vain syveni. Olon hetkittäinen helpottaminen johti vain pahempaan ongelmaan.
Olen siis hoitanut itseni siihen tilanteeseen, jossa en pääse psykoterapiaan liiallisen alkoholinkäytön vuoksi. Olen myös tilanteessa, josta paraneminen vaatisi mun ainoasta mielihyvää tuottavasta asiasta luopumista. Vihaan itseäni, sillä olen ajautunut samaan tilanteeseen, josta perhettäni halveksin. Lopun kaiken olen kuitenkin tismalleen samanlainen kuin he, joskaan en voisi kuvitellakaan lapsen hankkimista tai parisuhdetta. En meinaa saada tutkintoani valmiiksi, ja olen useasti hakenut opinto-oikeuden jatkoaikaa.
Olen täysin arvoton ihmisroska ja darwinistisesti ajateltuna mun kuuluisi hävitä, koska vain vahvat selviää. Mun on nykyään aika vaikea nähdä itsessäni juurikaan minkäänlaista ihmisarvoa. Varsinkin nyt, kun olen vaikeasta taloudellisesta tilanteesta johtuen menettämässä työpaikkanikin, lähtee mun ainoa arvoni veronmaksajana pois.
Mä tiedostan, että mulla on aika vaikeita ajatusvääristymiä. Joidenkin mielestä mun ajatukset varmasti kuulostaa ihan absurdeilta, mutta mä olen vain itse niin vakuuttunut siitä ajatuksesta, että mun on eristettävä itseni ihmiskontakteista ja tapettava itseni, koska mua ei enää kannata auttaa.
Katolle on lähdetty kiipeämään, kriisipuhelimeen soitettu, psykiatrian päivystyksessä käyty, osastohoitoa harkittu yms. Nyt mä olen avohoitopotilaana näiden mun ajatusten kanssa. Tuntuu että olisi palliatiivisessa hoidossa noin niinkun rumasti sanottuna. Mutta kattellaan nyt päivä kerrallaan mitä tapahtuu. Voi olla että huomenna on jo toivoa.