Kerrankin rehellinen

Nimimerkki: størmy (14)

Päivä toisensa jälkeen mä istun samoilla pulpeteilla. Matikan tunnilla takana, ruotsin tunnilla edessä. Naputan kynää pöytään ja pysyn hiljaa. Edessä joko tyhjä koepaperi tai tehtävä. Vieressä opettaja, joka tuomitsee mut katseellaan toivottomaksi, kun mä en osaa laskea yhtälöitä tai taivuttaa verbejä.

Muiden oppilaiden katseet pistelis mua tikarien lailla, kun mä tuijotan kelloa, jonka viisarit ei liikahdakaan. Mua pidettäis taas laiskana, ja opettajat turhautuis, koska ne luulee, ettei mua kiinnosta, etten mä edes yritä. Mut kukaan ei tiedä sitä, että viime välitunnilla mä itkin ja tärisin vessassa, ja sama toistuu taas seuraavallakin välitunnilla.

Pyyhkisin silmäkulmat paperiin ja menisin ulos, sen porukan luo, joka suostuu olemaan mun kanssa. Tai ei oikeesti mun kanssa, vaan sen kuka mä muka olen. En tiedä itekään kuka luulen olevani, mutten ainakaan se, joka nauraa ja heittää vaan läppää, niinkun kaikki ois ok, ei mitään hätää. Feikkihymy elättää kulisseja.

Sisäpuolella on edelleen se paha olo, paine rinnassa ja silmissä kyyneleet, joita ei vaan voi vuodattaa. Sydän vähän kallellaan, kielen päällä kaikki sanat joita ei voi lausua ääneen ja mielellä kaikki menneet, ihmiset ja asiat. Hupparin hihojen alla naarmuiset käsivarret, kuka niistä nyt välittäis kuitenkaan. Arpia nilkoissa ja reisissä, niistäkin pysytään hiljaa. Kaikki on vaan parempi pitää itellään, ettei kukaan vaan enää pääsis satuttaa enempää, jos niistä puhuiskin niin jäis taas yksinään.

Bussissa napit korvissa tuijottamassa ohi juoksevia peltoja, nelkyt minuuttia aikaa olla ja murehtia kaikkea mikä meni pieleen. Kotona paineet jatkuu ja kasvaa, mutsi ei jaksa, faija on töissä ja siskolla on rankkaa, pitäis olla aina se vahva vaikkei oikeesti vaan jaksa. Tätä tää on ollu jo pitkään ja on edelleen.