Kaikki voi järjestyä

Nimimerkki: Poika vain ()

Kolme vuotta on pitkä aika, kuten isoäitinikin sanoi. Se on aika, jonka olen tiennyt olevani poika, vaikka henkilötodistuksen mukaan olen tyttö. Ennen vuotta 2017 en tiennyt, mitä olin. Jo päiväkoti-iästä alkaen olin ollut epävarma, sitten päässyt siihen tulokseen, että en ollut tyttö ja pitkällisen itsetutkiskelun, johon itseni pakotin, varmistuin poikuudestani, joka minulle oli jo jonkin aikaa tuntunut itsestäänselvältä piirteeltä.

Se rajoitti elämääni huomattavasti: koulussa jouduin käyttäytymään kiltisti ja ystävällisesti, siitä pelosta, että joku sanoisi tai huutaisi sen nimen, jolla minut tunnettiin. Inhosin itseäni ja kehoa, joka alkoi hiljalleen muuttua väärään suuntaan. Ajattelin silti, että yritän elää yläkoulun puolelle väärin ja siitä lähtien edes koulussa yrittää olla oma itseni. Viidennen luokan murrosikäaiheet saivat aikeeni murtumaan. Samaan aikaan olin pitänyt itsestäni ja kehostani yhä vähemmän. Jopa kuolema alkoi tuntua armolliselta…

Täytin koko päiväkirjan ajatuksilla. En ollut ennen pitänyt päiväkirjaa, vaikka niitä prinsessojen kuvilla oli minulle syntymäpäivinä annettukin. Kun kaikki kuitenkin alkoi tuntua liian raskaalta, otin portaiden alla sijaitsevaan varastoon jääneen, aikanaan äitini – itselleen tosin – hankkiman päiväkirjan, sillä hän ei sitä
tuntunut tarvitsevan, ja kirjoitin siihen ajatuksiani. Kaikista vastaavista vihoista se oli eniten mieleeni, sillä kannessa oleva teksti – jotakuinkin ”Jos ikinä avaat tämän kirjan ilman lupaani, voin vannoa, ettet enää ikinä haista tuoreen leivän tuoksua”, englanniksi tosin – vetosi minuun. Vuoden tai yli ajan kirjoitin ajatuksiani siihen. Ne eivät olleet hölynpölyä ihastuksista, vaan ahdistuneita mietteitä inhottavista tilanteista, mukana muiden muassa se, kun ventovieras ihminen käski lastaan ”päästämään tytön ohi” sekä jokaviikkoinen vaatteiden vaihtaminen ennen liikuntatunteja ja niiden jälkeen. Juuri edellinen oli ristiriitainen tilanne: samaan aikaan olin ahdistunut siitä, että muut näkivät kehon, jota omakseni kutsuttiin, ja että minä näin muiden kehot. Omatuntoni kolkutti joka kerran, kun päädyin siihen huoneeseen, ja tilanne vasta pahentuikin, kun katseeni aivan huomaamatta saattoi siirtyä johonkuhun ilman paitaa, ja kun kyseinen henkilö vielä tiuskaisi asiasta. Olin häpeissäni kaikesta siitä. Olihan päiväkirjassa toki asiaa ihastuksestani, mutta
sitä tekstiä ei kukaan voisi kutsua siirappiseksi, sillä se oli ahdistunutta ja kärsimyksentäyteistä. Onhan ihastukseni tyttö, ja vielä erilaisesta kulttuurista, johon ei sisältynyt seurustelua, ”saman sukupuolen” edustajan kanssa ainakaan, kuten minut luonnollisesti nähtiin.

Eräänä kouluaamuna, perjantaina, kirjoitin kirjeen äidilleni. Se oli varsin tunnusteleva – halusin kaiken siinä olevan voitavan väittää olleen totuutta vai tehtävää tai jotain vastaavaa pilaa, vaikka samaan aikaan sen täytyi olla vakavissaan otettava kirje. Paperisen viestin muodon valitsin, koska en halunnut olla paikalla näkemässä hänen ensireaktiotaan. Hän hyväksyi minäkuvani, ja luvallani kertoi isälleni.

Lähes vuosi kului, kuudes luokka alkoi. Ensimmäinen viikko oli alkanut torstaista tai keskiviikosta ja lukujärjestyksen noudattaminen alkaisi vasta seuraavalla viikolla. Liikuntaa. Perjantaina. Kaikki viidennen luokan ahdistavat ajatukset palasivat. Kävin keskustelemassa koulupsykologin kanssa, pitäen sitä välttämättömänä pahana. Hänen oli määrä ottaa aihe puheeksi opettajani kanssa, mutta se siirtyi aina vain kauemmas. Perjantai koitti. Kävelin liikuntasalin halki, kuten tyttöjen pukuhuoneeseen päästäkseen täytyi tehdä. Pääni oli täynnä kauheita ajatuksia, liittyen lähinnä köysiin, joita pitkin saatettiin kiipeillä. Olin kuin unessa. Edessäni oli ovi pukuhuoneeseen, liikunnanopettaja seisoi sen vieressä. Jähmetyin. Myönnän, aloin itkemään. Hän kysyi jotakuinkin: ”Mitä nyt? Tekikö joku jotain?” ja lähti ohjaamaan minua luokkaani kohti. Näytin jo tuolloin pojalta, ja ohikulkijat hämmentyivät siitä, kun minua kutsuttiin tytön nimellä. Luokassa sain kerrottua asiani. Hän suhtautui siihen käytännöllisesti, lähtiessämme jo kulkemaan kohti oppituntia, hän kysyi, oliko jokin nimi, jota haluaisin käytettävän. Vastasin. Hän lähti puhumaan luokanopettajani kanssa.

Myöhemmin sinä päivänä siirryin luokan ulkopuolelle, samasta syystä kuin aiemmin äidille ajatukseni ilmi tuodessani. Siitä päivästä lähtien saatoin hymyillä koulussa. Olin iloinen, vapautunut. Olin ajatellut ystävieni, kaikki poikia, olevan vaivautuneita seurassani, mutta asia oli juuri päinvastoin. Aiemmin, ajatellessaan minua tyttönä, he olivat olleet vaivaantuneita – eivät enää. Jo silloin mielialani lähti nousemaan. Myöhemmin äitini osti minulle pyynnöstäni binderin – se litistää rinnan tasaiseksi. Olin kertonut koulupsykologille ahdistuksestani ja ajatuksestani kuolemasta. Sain lähetteen lastenpsykiatriselle. Viime viikolla he totesivat, ettei minulla ole mielenterveysongelmia, että mielialani oli lähtenyt nousuun, ja minulla on vain lieviä ahdistusoireita ja mielialan laskua, ja juuri tietynlaisia, sukupuoli vähemmistöille tyypillisiä oireita. Ajatukset, joita voisi kutsua huonoiksi, johtuivat nimenomaan siitä, että kehoni on vääränlainen, vähintäänkin omasta
mielestäni. Saisin lähetteen eteenpäin, jotta pääsisin keskustelemaan säännöllisesti luotettavan aikuisen kanssa, minulle suositeltiin vertaistukea ja kerrottiin kaikkein paras.

Kun täyttäisin kolmetoista, saisin lähetteen transpolille, josta voisin saada ja todennäköisesti saankin diagnoosin tutkimusjakson jälkeen. Nyt osaan hymyillä aidosti, tietäen, että jonain päivänä en enää tarvitse binderia, eikö minun täydy varoa ääneni lipsahtavan vääränlaiseksi. Kirjoitin tarinani todetakseni jotain: kaikki voi järjestyä.