Kaikki on joskus vähän sekasin – mut se on ihan ok

Nimimerkki: Bipolaarinen (16)

Moi? Niinkö tää pitää alottaa. Iltaa, huomenta, päivää. Okei, alku aina haastavin, joten mennään suoraan asiaan.

Mäkin joskus luulin että mä tuun aina olemaan ihan terve ja kunnossa. Ympäriltä kuuli kuitenkin juttuja kaikenlaisista jutuista, ja lopulta jotkut tutut ja muutkin sairastui. Mä halusin tavallaan tietää, miltä tuntuu kun mieli on sairas. Miltä tuntuu kun masentaa oikeesti, koska mä en tiennyt sitä. (Nykyään toivon etten olis koskaan saanutkaan tietää.)

Mä huomasin sen aika myöhään, kun sitä oli ollut jo ehkä vuoden ajan. Parista viikosta kuukauteen kestävän ajan mä olin niin rikki kun ihminen voi olla. Mä en jaksanut tehdä mitään, mä just ja just nousin aamulla sängystä. Viiltelin, ja mietin että mä voisin tappaa itseni. Oli pelottavaa että ei pystynyt hallitsemaan niitä ajatuksia. Yhtäkkiä kadulla kävellessä kun huomaa että bussi ajaa ohi, nousee ajatuksia kuten ’hyppää sen eteen’. Korkeissa paikoissa, ihan tahtomatta alkaa miettimään mitä tapahtuis jos hyppäis alas. Kuolema ja sen mahdollisuus loi mulle omalla tavallaan turvaa, kun mä en tiennyt vielä yhtään mistä oli kyse ja kaikki oli mulle uutta ja pelottavaa.

Masentuneisuusjakson jälkeen mä olin yhtäkkiä niin onnellinen kun ihminen vaan voi olla. Juoksentelin ja tanssin sateessa. Olin kavereiden kanssa ulkona ja olin muutenkin pirtee ja iloinen. Halusin olla huomion keskipisteenä, puhuin ja selitin jatkuvasti kaikkea, sanoin mitä ajattelin enkä ajatellut mitä sanoin.  Sekin pelotti tavallaan vaan enemmän, kun mä en tiennyt että kun seuraavana päivänä herään, haluanko mä kuolla vai elää täysillä.

Jossain kohtaa, aloin ettimään tietoa ja tutustuin tarkemmin maanis-depressiivisyyteen, eli bipolaariseen mielialahäiriöön eli kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Samaan aikaan toivoin ja pelkäsin, että mulla ei olis sitä. Pelkäsin, että mut leimataan hulluksi, mutta toivoin että löytäisin selityksen sille mitä mun mielelle tapahtuu.

Mä aloin ymmärtämään, että se on mun mieli joka sairastaa. Aluks se oli tosi vaikeeta ymmärtää, ja meni varmaan kuukausi että mä uskalsin puhua siitä mun parhaalle kaverille. Se on isoin apu, joka on saanut mut selviämään niistä pahimmista ajoista. Mä pelkäsin että mut jätetään, ja pidettäisiin hulluna. Mut päinvastoin, mun vierelle jäätiin, multa kysyttiin että miten menee, ja multa kysyttiin että onko kaikki kunnossa – mua ei jätetty yksin, ja mulle kerrottiin että mua autetaan, kuunnellaan ja mikä tärkeintä, niin mulle kerrottiin että mua rakastetaan.

Mä en pitänyt itteäni selviytyjätyyppinä, mut oikeiden ihmisten ympäröimänä pystyy ihan mihin vaan. Mä en vois olla enempää kiitollinen niille, jotka kuunteli ja tuki mua kun mä olin kaikkein huonoimmillani. Mut samaan aikaan, mun täytyy kiittää itseäni että mä jaksoin painaa niiden synkkienkin kausien läpi.

Nykyään mä oon ihan okei. Sen rakkauden ja tuen avulla, mä voin nyt sanoa että mä olen vihdoin ihan kunnossa. Mä en vois olla yhtään onnellisempi.

Sä, joka luit tän tarinan ja ehkä samaistuit näihin juttuihin. Hae apua ja puhu asioista, koskaan ei oo liian aikasta tai myöhästä. Sä olet kaiken hyvän arvoinen, ja sä olet avun arvoinen. Mä tiedän että sä voit selvitä kaikesta ja viel joku päivä hymyillä ja olla ylpee että vaikka joskus oli vaikeeta niin sä selvisit.